Jälkitarkastuspäivä

Jälkitarkastuspäivä

Tänään koitti se päivä, kun menin toivottavasti viimeistä kertaa Porin sairaalaan äitiyspolille. Mutta sinne pääseminen meinasi viedä hermot. 😉 Ville lähti jo hyvissä ajoin ennen lähtöä katsastamaan mun autoani, kun se oli jo hiukka myöhässä eikä viittinyt lähteä ajamaan sillä jos poliisit olisivat pysäyttäneet… Auton katsastus ei oo ihan ykkösenä ollut mielessä viime viikkojen aikana, jostain kumman syystä. Siksi se vähän myöhästyi. Mutta voi jestas sitä katsastusta… Tyyppi oli kuulemma ettinyt ja ettinyt ja vielä kerran ettinyt tyyppikilpeä. Siihen oli mennyt joku hemmetin puoli tuntia aikaa! :/ Kello alkoi siis olla jo lähellä kahtatoista, kun Ville pääsi kotiin palaamaan ja sitten äkkiä viemään vauva hoitoon vanhempieni luokse. Onneksi molemmat mummulat on ihan lähellä, tuonne kauempaan ajaa muutaman hassun minuutin. Huomattiin siellä sitten, että vaunujen koppa oli unohtunut kotiin… ARGH! Onneksi isukki meni sen sitten hakemaan ja me lähdettiin ajelemaan kohti Poria.

Harjavallan kohdalla oli alettu juuri sillä hetkellä paikata rampin alussa olevaa vammakohtaa tiessä, joka on siinä ollut ikuisuuden. Sitä reiäntäyttömatskua oli kipattu keskelle tietä kauhia läjä. Ja sen levittämiseen olis mennyt ikuisuus! Onneksi tuo Lindru osaa toimia ja pujoteltiin siitä paikkauskohdasta ovelasti  (ja tylysti) ohi, kun ei todellakaan ollut aikaa jäädä odottamaan milloin se ukkeli olisi saanut paikkauksensa tehtyä.

Ehdittiin hyvissä ajoin äitiyspolille ja siellä sitten odoteltiinkin ikuisuus, kun lääkäriaika oli semmosen puoli tuntia myöhässä. Ei olis siis ollutkaan mitään kiirettä, mutta mistä senkin etukäteen tiesi!

Kun mut lopulta kutsuttiin sinne huoneeseen, eka kysymys oli monesko raskausviikko on menossa 😀 Toinen nainen sitten korjasi että oon jälkitarkastuksessa, hihi! Siinä sitten käytiin vielä kerran läpi se mun kauhutarinani ja tädit päivittelivät miten harvinaista se on mitä mulle kävi.

Lisää kauhua meinasi tulla elämään, kun nuorehko (ei siis ikivanha) kätilö ultrasi mun kohtua ja pyysi toisen lääkärin paikalle, kun kohtu oli vähän friikin näköinen jostain kohtaa. Toinen kokeneempi kätilö sitten tuli paikalle ja totesi tarinani kuultuaan, että kohtu on sellaisen operaation jälkeen ihan sen näköinen kuin kuuluukin. Ja mainitsi ettei oo 20 vuotisen uransa aikana toista munlaista tapausta kohdannut. Hahaa, vähänkö oon uniikki akka! 😀

Lopuksi sitten vielä otettiin puheeksi seuraavat raskaudet, oikein monikossa. Sanoin kyllä että ei ole mitään sellasia ajatuksia, että enemmän lapsia maapallolle tallaamaan meiän toimesta tahtoisin… Tädit siinä sitten kilpaa selittivät, että voin kyllä siihen touhuun ryhtyä vielä (melkein olettivat että tosiaan ryhdyn), mutta raskautumista pitää harkita tarkkaan ja heti alusta asti sitä sitten seurattaisiin siellä äitiyspolilla. Ja varsinkin loppuvaiheessa se vaatisi tiheää tarkkailua, kun kohtu on pystysuunnassa leikelty auki, niin se ei ole enää entisellään. Ja raskauden ei annettaisi mennä loppuun asti, vaan vauva syntyisi sektiolla tyyliin heti kun se pieni siihen valmis olisi, kun se isoneva vauva tietty rasittaisi kohtua koko ajan lisää ja lisää. Mutta mulle kyllä riittää tuo meiän yksi pikkuinen, vaikka koskaan ei saakaan sanoa että ei koskaan enää… Mutta koen riskit liian isoiksi eikä todellakaan ole mitään halua alkaa enää riskeerata mitään. Millä nauttisit edes raskaudesta, kun koko ajan saisi raskauden edetessä pelätä, että kestääkö kohtu isompaa ja isompaa rasitusta… Meillä ei onneksi ole mitään tarkoitusta täyttää maailmaa pienillä Lindruilla 😀 Ei ole suunnitelmissa ollutkaan lisääntyä vaikka viiteen kertaan 😉 Mä olen aina ajatellut että jos lapsia haluan, haluan yhden tai kaksi. Se tavoite onkin jo saavutettu onnellisesti. 🙂 Juuri tuon takia se kohdunpoiston mahdollisuuskaan ei silloin synnytyksen jälkeen hetkauttanut maailmaani, kun en ollut haaveillut suurperheestä. Toki sisarukset on ihana osa elämää, mutta onpa ainakin nelijalkaisia sisaruksia pienellä.

Päästiin sairaalasta lähdettyämme avoautoilemaankin ekaa kertaa tänä keväänä! Mittari näytti +13.5 astetta eli jopa puoli astetta enemmän kuin se mun päättämä lämpötilarajani. 🙂 Oi se oli ihanaa pitkästä aikaa ja ekaa kertaa tolla nykyisellä autollani! 🙂 Kaupungilla ajellessa tarkeni hyvin siis. Katto pääsi takaisin päidemme päälle kun lähdettiin pikatielle ajelemaan kohti Raumaa. Raumalla käytiin kaupassa Citymarketissa (ei näkynyt valikoimissa kyllä lakko lainkaan!) ja lopuksi vielä haettiin Peippisten luota ihku (tai sitten ei…) Opel Corsa, joka ajettiin yhden valimosedän luo ja jatkettiin matkaa kotiin. Vähänkö kiva oli ajella omalla autolla oikein pikatielläkin! 😀 Oon jakaantumisen jälkeen ajanut omalla autolla vain postiin tai kauppaan eli hurjat pari kilometriä per reissu. Raumalta oon pari kertaa ajanut kotiin, mutta Villen autolla (jolla ei oo läheskään niin kiva ajaa kuin omalla beibelläni!).

Pikkuihminen oli hyvin hoidossa pärjännyt, vaikka ei ole ennen noin pitkää aikaa meistä erossa ollutkaan. Kerran syönyt ja muun ajan melkein vain nukkunut. Joku kuutisen tuntia tuo hoitokeikka kesti, ihan outoa olla niin pitkään vauvatta. 🙂 No, ajatuksissa tyyppi kyllä paljon oli. 🙂 Mutta oon tyytyväinen kun osaan antaa pienen hoitoonkin, etten pelkää ettei muut osaa sitä hoitaa ja huoltaa. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.