Category Archives: Zetan odotus

Kertomus pienokaisen syntymästä

Kertomus pienokaisen syntymästä

Vielä kun muistan, niin kirjoittelen muistiin tarinan pikkuisen tyttömme elämän alusta. Ei herkkiksille, sisältää verta. 😉

Perjantaina maaliskuun 19. päivä heti vuorokauden vaihtuessa alkoi tulla selviä oikeita supistuksia. Aloin niitä sitten kellotella ja merkkasin ylös kännykkään, kätevä se muistiinpano-sovellus. 🙂 Supistuksia tuli aluksi 3-4 kertaa tunnissa eikä ne vielä olleet niin kivuliaita. Mutta tiesin että nyt oli jo tosi kyseessä, vaikkakin vielä alussa. Supistukset sitten jatkuivat koko yön ja päivän ja illalla alkoivat tulla kipeimmiksi ja tahtikin kiristyi. Mitään säännöllisiä supistuksia ei silti tullut, mutta kun väli alkoi käydä 3-10 minuuttiin, aloin olla valmis lähtemään sairaalaan. Syödä piti silti ennen, viimeinen maukas ateria ennen sairaalaruokia. Niinpä Ville paistoi meille vielä perunaa ja HK:n sinistä. 😀 Ja ruoan jälkeen tsekattiin vielä että kaikki tarpeellinen on mukana ja alettiin tehdä lähtöä.

Porissa oltiin joskus kymmenen aikoihin illalla, kun viimeinen kellotus on merkattu 21:52. Matkalla mua alkoi ekaa kertaa koko raskauden aikana JÄNNITTÄÄ. Apua, mihin ihmeeseen me ollaan menossa… Onko pakko mennä sairaalaan? Kääk, tää ei oo enää mun käsissäni vaan asiat vain tapahtuu!

Kätilö, joka meiät vastaan otti, oli jotenkin tympeä. Ei tosiaan kemiat kohdanneet ja tuntui tyhmältä siellä olla. Ajattelin että se varmaan lähettää meiät vielä kotiin. Siinä sitten sain vaihtaa ekaa kertaa elämässäni sairaalavaatteet päälle. JÄRKYTYS! Ne kuteet oli ihan kammottavia 😀 Verkkoalushousut, putkisukat ja kamala sininen jättiyöpaita ja aamutakki. Ville sai paljon käheemmät vaatteet – vihreet lääkärihousut ja valkoisen t-paidan. Muistan vielä miten hihittelin Villen vaatteita. 🙂

Siellä vastaanottohuoneessa tsekattiin sitten vauvan sydänäänet ja mun säälittävän pienet ja epäsäännölliset supistukset. Jännä kun vauvan sydänäänet nousi, niin tiesi että pian mennään supistukseen. Beibi tunsi ne ennen mua. Ja komiasti ne sydänäänikäyrät teki huippuja supistaessa, mutta ne supistuskäyrät oli ihan säälittäviä. Vähän jotain muutosta sentäs normitilaan. Ja kun kohdunsuu tsekattiin, se oli 3 senttiä auki. Oli mun säälisupistukset silti jotain aikaan saaneet, wuhuu! Siitä meiät sitten ohjattiin synnytyssaliin. Ja se vasta oudolta tuntui. Sieltä ei sitten pois pääsisikään ennen kuin olisi sen pallomahan vaihtanut pieneen ihmiseen. Kääk!

Siinä sitten ihmeteltiin huonettamme ja koko tilannetta. Tuntui yhä vain oudolta olla siellä. Olisin halunnut lähteä pois koko mestasta! Mutta minnepä sieltä pääsi. Telkkari auki ja koitettiin siinä sitten jotain laatuohjelmia kattella. Sydänkäyrääkin jossain vaiheessa taas tsekkailtiin ja ihan yhtä säälittävää oli mun supistusteni osaltani. Blääh! Ja ei edes kurkattu kohdunsuuta, kun ne supistukset oli mitä oli. Sen verran kivuliasta meininkiä se silti oli, että pyysin saada kuuman kaurapussin mahalleni, kun kotonakin olin kuumalla helpottanut supistuskipua. Ja oivoi, se tuntuikin hyvältä. En tiiä helpottaako se kipua vain pääkopan sisällä vaiko ihan oikeesti, mutta hyvältä se tuntui. 🙂

Villelle tuotiin sitten oma sänkykin jossain vaiheessa, ei tarvinnut enää nuokkua tuolissa. Mä puolestani istuin keinutuolissa jalat sängyllä ja se tyyny mahallani. Keinuttelin ja koitin saada ajan kulumaan. Joskus yöllä mulle annettiin kipulääke ja nukahduslääke, jotta olisin saanut nukuttua. Synnytystä ei alettu keskellä yötä vauhdittaa. Käskettiin sammuttaa telkkari ja olla puhumatta toisillemme. Hihi, ihan kuin lapsia olisi komennettu nukkumaan nätisti. 😀 Taisin mä hiukan saada nukuttuakin. Ainakin se lääke sai pääkopan vähän pehmenemään, päästä heitti.

Nyt on vähän musta aukko muistissa, etten ole varma siirryinkö siihen keinutuoliin takaisin vai miten se meni… Mutta varmaan siirryin kun en enää makuuasennossa viittinyt olla. Sain lisälämpöä kauratyynyyn ja sydänääniäkin käyräiltiin. Yhä vain säälittävää supistelua, ja epäsäännöllistä. Kestin ne supistukset niin että pidin sitä lämmintä tyynyä vain mahallani ja kiroilin. Aika hyvä valikoima kirosanoja aina ilmaan lensikin, mutta sen verran neitimäisesti silti ettei niitä muut kuulleet kuin Ville. 😉 Siinä joskus aamulla kätilö päätti taas tsekata kohdunsuun. Toivoin että se olis edes neljässä tai viidessä sentissä, että joskus pääsisin niistä supistuksista eroonkin. Ja voi pihkura, sehän oli jo siinä 10 sentissä!! Olin vähintään yhtä yllättynyt kuin se kätilö, joka oli onneksi vähän miellyttävämmäksi muuttunut siinä yön aikana. Että nyt siis pitäisi alkaa pakertaa sitä maha-alienia tähän maailmaan…!

Kun ne supistukset oli säälittäviä eikä ekoilla pakerruksilla kai mitään mainittavaa tapahtunut, sain sitten medikaalia jolla supistukset voimistuisivat. Sitä sitten lisättiin ja lisättiin ja alkoihan niitä supistuksia tulla hiukka useemmin ja kipeemmin. Kätilöiden vuorokin vaihtui jossain välissä ja sain oikein mukavan apurin siihen ponnisteluuni kannustajaksi. En kyllä yhtään muista minkä näköinen se nainen oli… Ei kai ihme jos muisti pätkii. 😉 Sen muistan kuitenkin kun he siinä vuoroa vaihtaessa juttelivat että mun supistukset oli liian heikkoja ja lapsivettäkään ei ollut vielä näkynyt. Lapsivedestä en tiiä tuliko sitä koskaan pihalle musta,  en tiiä mitä sen kanssa kävi. 😀 Mutta ei sitä ainakaan enää mussa ole, joten ihan sama 😉

Ponnistelin ekana kyljelläni, kun se asento tuntui paremmalta kuin selällään olo. Edistystä kyllä tapahtui ihan hyvin ja se kätilö oli ihanan kannustava. Medikaalia lisättiin jotta saataisiin supistuksiin kunnolla tehoa. Ja siirryin selälleni, jotta saataisiin paremmin jotain aikaan. Vauvan päähänkin jossain vaiheessa laitettiin sydänäänien seuraamispiuha. Ja se hetki jäi mieleen, kun kätilö sanoi että hiuksetkin näkyy jo 🙂 Se antoi kummasti toivoa, että hei oikeesti vielä pakerran sen lapsen maailmaan! Ja piru vieköön ilman mitään kivunlievityksiä! Saisin olla vielä ylpeä itestäni!

Pakerrus sitten jatkui… Jossain vaiheessa superlääkärikin tuli paikalle. 🙂 Sillä oli vuorokin pian loppumassa, mutta onneksi ei ollut vielä loppunut, kun hänelle tulisi vielä käyttöä… Se ukkeli oli oikein mukavan oloinen.

Jossain vaiheessa sain ainoan kivunlievityksen koko ponnistelujeni aikana, kun välilihaa piikitettiin jotta se puutuisi ja saataisiin tarvittaessa leikattua, kun näytti ettei se juniori muuten siististi maailmaan tulisi. Eikä se vaan meinannut suostua syntymään, pää oli hiukka huonossa asennossa. Superlääkäri koitti imukupillakin avittaa mua, mutta se imukuppi lähti irti hetkessä. Sitten kaivettiin esiin järeämmät aseet, semmoset jotkut pihdit joita en ite kyllä nähnyt mutta Ville niitä koitti mulle myöhemmin kuvailla. Sitten siinä ei enää mennytkään aikaa kuin vähän, varmaan seuraava kunnon supistus ja vauva suorastaan lensi musta pihalle! 😀 Ihan hetkessä vaan kaikki tapahtui! Kaikki yllättyi! 😀 35 minuuttia tuo ponnistusvaihe kesti synnytystietolappusen mukaan, mää luulin että pitempään. Ja vaikka tyyppi niillä pihdeillä maailmaan autettiin, päähän ei jäänyt siitä mitään muistoa. Se mun suosikkikätilö siellä osastolla sitten ihmettelikin että pihtejä käytetty oli, kun sitä ei näkynyt mitenkään.

Sain pikkuisen rinnalleni heti ja voi miten ihmeissäni olin… Nyyhkytin onnesta ja ilosta ja helpotuksesta. Meillä oli täydellinen ihan pikkuinen vauva! Jolla oli iiiisot silmät ja melkein musta tukka! Ville leikkasi sitten napanuoran (sain kai ennen sitä vauvan rinnalleni?!) ja muistan miten siitä napanuorasta otettiin jotain näytteitä kai. Jotain semmosta mieleeni on jäänyt.

Pian piti sitten alkaa sitä kirottua istukkaa alkaa pakertaa vielä pihalle. Omat supistukset oli muistaakseni jo niin heikkoja, että turvauduttiin taas lääkkeen apuun. Yritin ja yritin saada sitä hemmetin juttua itestäni ulos. Ja sitä kai revittiin siitä napanuorasta. Ja sitten alettiin painella mahaa muistikuvani mukaan kahden naisen voimin. Se oli niin kamalan tuntuista että huusin tuskasta ja kauhusta ja ties mistä. Ja koitin niitä hemmetin käsiä saada pois painelemasta. Se tuntui vaan niin väärältä sillai painella toisen mahaa kun muutenkin oli koko ruho ihan lopussa. Ja yhtäkkiä superlääkäri sitten totesikin että supistuslääketippa kiinni ja painelu seis. En tiennyt sitä silloin, mutta sisuksiini tungettiin takaisin istukan lisäksi kohtua, joka oli siis pyörähtänyt ympäri ja alkanut tulla istukan kera pihalle. :/ Jos ei olisi ollut onnea mukana, olisin voinut menettää tyyliin puolet verimäärästäni siinä yhtäkkiä.

Tajusin kuitenkin että nyt oli tosi kyseessä, kun lääkäri kehotti valmistelemaan mut leikkaussalia varten. Se mun ihana yöpaitani revittiin pois päältä ja laitettiin joku kaapu päälle (vai laitettiinko vain peitto, en tiiä) ja siinä sitten jotain sätättiin ennen kuin alkoi matka kohti leikkaussalia. Piiiiitkä matka (kuulemma joku 400m). Olin ihan pyörällä päästäni, mutta en mä oikeastaan pelännyt että se olisi menoa nyt kun Villekin hyvästeli mut niin rauhallisesti panikoimatta, vaikka tiesikin enemmän kuin mä. Ennen nukutusta kyllä ajattelin, että toivottavasti vielä herään tästä…

Leikkaussalista muistan hyvin sen, kun ihmettelin miten kapea se leikkauspöytä oli! Tollako pitäisi pystyä makaamaan 😀 Ja ihmettelin kun jouduin siihen ite itteni hilaamaan, eikö ne voineet nostaa mua siihen?! Siinä oli sänkyni ja pöydän välissä rakokin, jonka yli itteni pinnistin. Mutta ne kai antoi mun siihen ite siirtyä kun siihen kykenin. Sitten laitettiin kädet semmosille käsinojille ja pistettiin menemään varmaan jotain medikaalia suoneen ja sellasta. Ja semmoset jutut kiinnitettiin joilla sydäntä voisi seurata. Ja sormeen iskettiin se juttu joka mittaa pulssia ja meinasin sitä ite laittaa parempaan asentoon siihen sormeen, kun se oli vähän huonosti. 🙂 Suurin huoleni oli siinä vaiheessa kai se sormijuttu. Lucky me! Sitten laitettiin se happimaski naamalle ja vaivuin uneen. Sitä ennen vielä kattelin sivussa istuneita erikoislääkäreitä (se superlääkärisetä sekä sen tilalle vuoroon ollut tulossa täti) kun ne pohtivat mitä mulle pitäisi tehdä.

Siinä kun mua vielä synnytyssalissa oli pistetty leikkausta varten kuosiin, oli kuulemma se lääkärisetä käytävällä pohtinut miten hoitaa mut kuntoon. Kun ei ollut uransa aikana vastaavaa tapausta nähnyt, mutta oli sentään lukenut asiasta. Villelle ei vissiin ollut ihan toiveikasta kuvaa voitu antaa tilanteestani… Ja kohdunpoistosta mulle sanottiin jo synnytyssalissa ja vielä siellä leikkurissa. Ei se mua siinä tilanteessa haitannut, suhtauduin siihen kuin johonkin hampaan poistoon, halusin vain pysyä elossa!

Seuraava muistikuva nukutuksen jälkeen onkin sitten heräämöstä. Olin kyllä aika pihalla aluksi, ei pystynyt katsetta mihinkään kohdistamaan ja pää oli ihan sekaisin, mutta olinpahan hengissä! 🙂 Kävi siinä välillä jotain tyyppejä mulle puhumassa ja tsekkaamassa, mutta en mä siitä muista sen enempää. Kun pää oli hiukka selvempi, mut kuskattiin takaisin siihen samaiseen synnytyssaliin vähäksi aikaa. Hoitaja tai kätilö tai kuka lienee koitti Villeä tavoittaa, kun Ville sekä vauva olivat jo siellä osastolla mua odottamassa. Ja voi jestas sitä helpotusta kun saatiin toisemme nähdä taas…! En kyllä mitään muuta muista kuin sen, että Ville ja vauva sinne saliin tulivat. Mutta ilmeisesti me oltiin sitten halittu ja pussattu. 🙂

Kun se synnyttäneiden osasto oli ihan piukassa ihmisiä, mut laitettiin toipumaan kerrosta ylemmäs naistentautien osastolle vai mikähän se oli. Muistan jotain pientä siitä matkasta kun mut sinne siirrettiin ja kun mun sänky laitettiin kahden hengen huoneessa lähelle vessaa, mutta mitään muuta en muista koko lauantaista. Sunnuntaista muistan vähän paremmin. Se mut leikannut superlääkäri tuli käymään, tyhjensi kohtuuni laitetun ”vesi-ilmapallon” (katetrin päässä ollut pallo, jonka sisällä oli suolaliuosta). Ei se ollut sellastakaan ennen kai laittanut kellekään. Lääkäri kertoi että olin puolitoista litraa verta leikkauksessa menettänyt, mutten onneksi enempää. Ja siinä istukkavaiheessa 400 milliä, melkein pari litraa siis yhteensä. Mutta kohtu oli pelastettu, kun sitä vuotoa ei sen enempää ollut, niin olivat saaneet sen rauhassa kääntää oikein päin eikä munasarjat ja muut olleet menneen kuolioon. Eli ei ole mitään estettä toiste tulla raskaaksi. Se on sitten vaan eri asia haluanko sitä enää koskaan… 😉 Uskaltaako sitä? Kun kerran melkein jo heitti veivinsä… Niinpä. Toki tommosta vastaavaa ei voi enää tulla ja sektiolla seuraava vauva ilman muuta syntyisi, mutta silti. No, asia ei todellakaan ole ajankohtainen ja antaa asioiden mennä miten menevät. En mä kuitenkaan ole haaveillut isosta lapsilaumasta, yksi tai kaksi riittää. Ja tuo yksi ihana tyttö on kaikki mitä olen halunnut! 🙂

Mitäs vielä, siitä se toipuminen sitten lähti. Ekalla kerralla oli ihana kamala nousta sängystäkin ja päässä alkoi heittää heti, mutta koko ajan kaikki helpottui ja nyt ollaan jo varsin hyvällä mallilla toipumisen suhteen. Mahan haava on hienosti parantunut ja kuntokin palailee. Ihan huippua olla elossa!!! 🙂

Väliaikatietoja taas

Väliaikatietoja taas

Nyt ollaan kelloteltu kuutta supistusta tunnissa, puoli kolmesta lähtien on tahti pikkuhiljaa nopeutunut tähän. Ja kipu on myös lisääntynyt. Ihastuttavaa polttelua alavatsassa, mutta vielä ihan siedettävää vaikka se välillä saakin jo jalat kiemurtelemaan kivusta. Pitää vain muistaa hengitellä ja koittaa rentouttaa itteensä, niin pärjäillään. Sellainen joku lämmin tyyny/pussi alavatsan päällä olisi varmaan aika ihana… Kuumaa suihkua voisi kyllä harkita, se varmaan toisi myös helpotusta.

Isukki haki koirat hoitoon muutama tunti sitten, ettei tarvitse niitä sitten ainakaan yöllä alkaa hakea tai viedä. Ja Hra L on mun kanssa kotona ollut jostain puolesta päivästä lähtien. Yksin oliskin ollut kurja olla näitten kipujen kera. Sekin auttaa kummasti, kun toinen on lähellä. Ja kyselee välillä vointia. 🙂

…supistustauko…

Auts! En tiiä paheneeko koko ajan vai tuntuuko vain siltä, mutta tulee vielä piiiitkä ilta tällä menolla. Yöstä puhumattakaan. Pitäis olla kotona lääkäri joka voisi tsekata onko kohdunsuu alkanut avautua vai onko tää kaikki vaan silkkaa kiusausta. Ja ilokaasupullo olis kätsy 😀 (Sikäli mikäli siitä jotain apua olisi mulle).

Mutta kyllä tämä tästä. Pitää muistaa ajatella että jokainen tuskan hetki tuo sitä pientä tyyppiä lähemmäksi. Ja pian voi kutitella kaveria jalkapohjasta ihan livenä eikä vaan mahan läpi. 🙂 Jalkapohjaa on taas koitettu tunkea välillä kyljestä ulos. 🙂

Se on vaan tyhmää kun ei tiiä yhtään kauanko tätä kestää ennen kuin alkaa olla tosi kyseessä. Ei kauheesti ilahduta jos tätä kerran 10 minuutissa kituutusta jatkuu vaikka vuorokauden tai kaksi…

Vielä yhdessä koossa ;)

Vielä yhdessä koossa ;)

Raporttia pukkaa taas… Kolmen jälkeen nukahdin ja nukuinkin heräämättä kuuteen asti. Sitten alkoikin taas supistella oikein räminällä, melko kivuliasta, mutta yhä vain noin vartin välein. Ja keksin hyvän kivunlievitystavan, kun möngin ihan Hra L:n lämpimään selkään kiinni mahani kera – se toi helpotusta. 🙂 Seitsemän aikaan kun mieskin heräili ja mun elävä lämpötyynyni erosi pallomahastani, tulikin jo niin kipeä supistus että sanoin jo että tänään ei varmaan kannata mennä töihin…

Sen kipeän supistuksen jälkeen on kuitenkin tullut vain kaksi supistusta, joten hyvin hyvin epäsäännöllistä meininkiä vielä. Ei mikään kiire siis mihinkään. On siis ihan normaalit aamutoimet hoidettu. Tukkakin pesty ja laitettu  (eihän sairaalaan voi mennä tukka pystyssä, hihi!) ja syöty ja nyt sitten odotellaan mitä päivä tuo tullessaan. Sairaalaan ei ennen lähdetä kuin ei enää pysty kotona olemaan. Ja tässähän voi mennä vaikka kuinka kauan vielä ennen kuin tositoimet alkaa, mutta luulisi että nää yli 9 tuntia kestäneet oireet on jo jotain edistystä saaneet aikaan. 🙂

Saas nähdä syntyykö pikkuinen Zeta perjantaina aikana liputuspäivänä vaiko vasta viikonlopun puolella. Nyt tuntuu meinaan että voi hyvinkin mennä vielä vaikka kuinka kauan. Zeta potkiskelee ihan normaalisti vielä eikä lapsivettäkään ole kai yhtään lorahtanut, joten ei pienellä ole mitään hätää. Nyt pitää vain lepäillä ja nukkua jos nukuttaa ja ennen kaikkea ODOTELLA.

Kipujenkin kanssa on ihan hyvä olla, kun tietää että ne tuovat väistämättä Zetaa lähemmäs meitä. 🙂 Ihan hurjaa jos ja kun jo tämän viikonlopun aikana saadaan syliimme se pieni ihmisen taimi… Kun en mä vieläkään ihan tajua että mahassa semmonen ihana pieni hengailee!

Ei tule uni ei…

Ei tule uni ei…

Kello alkaa lähestyä kolmea ja mun oli pakko päästä välillä pois sängystä, kun en mä nukuttuakaan saa. Hra L onneksi jäi kuorsailemaan tyytyväisenä. Pitäähän autokuskin ja tukihenkilön saada kunnolla unta, jos tässä oikeesti ollaan koitokseen lähdössä perjantain aikana. 🙂 Se on sivuseikka, että oon ite ollut torstaiaamusta kello seiskasta asti hereillä (nyt noin 20 tuntia siis) ja en antanut itteni edes nukkua päiväunia alkuillasta, kun ajattelin että en saa sitten niin hyvin nukuttua yöllä jos siihen aikaan annan itteni nukkua. Ei fiksu päätös 😉

Supistuksia tulee kai joku neljä tunnissa, jos olen älynnyt kelloa kattoa horrokseni keskellä joka kerta kun polte on alkanut. Oon niitä aikoja kyllä kirjoitellut ylös, että voin vähän paremmin seurata tilanteen kehittymistä. Siihen kun ei ole luottamista mitä aikoja muistiini jää, kun aivot on muutenkin pehmenneet.

Kauhean mielelläni ainakin aamuun asti vielä kotona olisin, mutta mistäs sen tietää miten tilanne tästä kehittyy. Ja voihan nää supistukset kai vielä mennä kokonaan poiskin. Vaikka nyt kyllä tuntuu että se olisi aika ihme… Supistelu alkoi siinä yhdentoista jälkeen kun katteltiin CSI:tä telkkarista. Sanoin vaan Villelle että nyt alkoi mahaa poltella kummasti ja kumpikin kokeiltiin että ihan piukeena mahapallo oli. Se oli siis sellainen eka oikea supistus! Ei siitä voinut erehtyä. Toinen tuli siinä puolen tunnin päästä ja kolmas toisen puolen tunnin päästä. Ja nyt tulee noin 15-20 minuutin välein, vaikka jos kirjanpitooni on luottamista, niin yksi pitempikin väli tuohon on jäänyt. Tai sitten olen ollut horroksessa enkä ole kirjoittanut niitä ylös.

Vessassakin saa ravata alle tunnin välein, kun Zeta puskee rakkoa ihanaisesti. :/ Kovasti otus liikuskelee yhä, vaikka yksiö on alkanut jo valmistautua alienin ulosheittoon. 🙂

Jospa koittaisin vielä mennä sänkyyn… Päätäkin jo särkee väsymyksestä. Pieneen horrokseenkin vajoaminen on jotain lepoa sentäs.

Ainiin, pakko vielä mainita että Activia-jogurtti taitaa olla melko tehokasta turvotuksen ja pömppömahaisuuden poistajaa… Kun söin ekaa kertaa elämässäni (?) sellaisen tuossa vähän ennen kuin supitelu alkoi. 😀 Villelle sanoinkin, että saas nähdä tehoaako Activia niin kuin niissä typerissä telkkarimainoksissa väitetään. Nyt tuntuu, että tehoaa 😉

Ja ainiin numero kaksi – ihmettelin yhtä oireilua joka nyt on yön tunteina alkanut vaivata. Muahan närästää! Ei tää oikein muuta voi olla. Onneksi on lääkettä odottamassa. Yhden kerran siihen vasta olenkin joutunut turvautumaan koko raskauden aikana.

Ihan oikeita supistuksia…!

Ihan oikeita supistuksia…!

Jännää! Nyt saattaa olla prosessi alkanut – neljä ihan oikeeta supistusta koettu! Puolentoista tunnin sisällä, mutta joka tapauksessa! Niin kuin mahan polttoa, joka tuntuu koko alavatsassa ja tekee mahasta ihan pinkeän. Ei taida saada Zetakaan nukuttua, kovasti potkiskelee. 🙂

Mä koitan nukkua ja kerätä voimia, JOS nyt oikeesti on tosi kyseessä. Hra L jo kuorsaa tuossa vieressä. Toivottavasti itekin nukahtaisin…

Raportoin lisää yön aikana jos tilanne kehittyy eikä uni tule. Kätsyä kun voi puhelimellakin blogia päivittää 🙂

Neuvoloitu rv 40+3

Neuvoloitu rv 40+3

Taas yksi neuvolavisiitti takana. Eli oon yhessä koossa yhä! Maha ahdisteli ihan nukkumaanmenoon asti eilen, mutta yö meni oikein hyvin vaivoitta ja heräsinkin seitsemän aikaan varsin virkeänä ja positiivisin mielin. Taisin vain pari kertaa vessassakin juosta yöllä ja nukahdin nopeesti uudelleen molemmilla kerroilla.

Beibi on painunut entistäkin alemmas (niin kuin osasin kuvitella) ettei ihme jos hiukka painetta tuntuu kun toinen puskee itteensä niin alas. Sydänäänet hyvät ja verenpaine hyvä ja hemoglobiini hyvä (se mitattiin pitkästä aikaa ja tuli taas uus enkka – 138) ja kaikki muukin hyvin. Ne eiliset poltteluoireet ja muut mahafiilikset lupaavat ihan hyvää, mutta mistä sen tietää milloin tuo pieni on valmis syntymään… Joka tapauksessa ensi viikon maanantaiksi taas neuvola-aika – viimeinen sellainen! Kun sitten torstaina viikon päästä laitettaisiin jo Poriin vierailulle. Ja sinne sitten joko jäädään tai ei. Kyselinkin tuosta Porijutusta ja se on kuulemma sitten vähän äidin omastakin mielipiteestä kiinni (jos näyttää siltä että kaikki on ok eikä vauva oo jättikokoinen tai mitään) jäädäänkö sinne vaiko ei. Mä luulen että olisin siinä vaiheessa jo ihan valmista kauraa. Eli näillä näkymin synnytyksen saa mun puolesta silloin käynnistää, ellei se ole tajunnut käynnistyä aiemmin. 🙂

Eipä tässä mitään vaikka vielä saisi odotella sen viikon, kun ei mulla kuitenkaan muita ”vaivoja” ole kuin kömpelyys ja tuo mitä puskeva pää saa aikaan. Voisi olla kauheat turvotukset, närästykset, selkäkivut, unettomuudet ja vaikka mitä. Enkä mä aamuisin vaivu epätoivoon kun huomaan herääväni taas omasta sängystä ja sanon Villelle ”yhä yhes koos”. 🙂 Kyllä tuo pieni syntyy sitten kun sitä haluaa.

Nyt on ehkä jotenkin iisimpi odotella h-hetkeä, kun tietää että viikon päästä viimeistään voidaan sitten laittaa asiat tapahtumaan. Viikko on lyhyt aika! 🙂

Ainiin, tänään oli myös tupsahtanut eka äitiysraha tilille. Sekin jotenkin tekee tästä todellisempaa, mää oon pian ihan oikea äiti! 🙂

Jännitys tiivistyy…

Jännitys tiivistyy…

Pitää heti raportoida kun nyt on jo ennenkokemattomia outoja kipuja pallomahassa. Koko päivän on tuntunut että pikkuinen puskee tarmolla kohti yksiönsä ovea (hienoja biologisia termejä mulla…) ja olo on ollut välillä kyllä ihan oikeesti kipuilevakin. En usko että olen vain kuvitellut sitä kipua. 😉 Koitin päivällä nukkuakin kun väsytti niin mahdottomasti ja taisin mä nukahtaakin sohvalle Deea käpertyneenä kippuralle ihan viereeni. Joskus loppuiltapäivästä olo palautui normaalimmaksi, mutta nyt maha on taas oudon tuntuinen ja vasemman kyljen puolelle taas sattuukin välillä, semmosta poltetta tai jotain. Oireita oireita! Pakko olla, ei mikään tavallinen mahakipu voi tämmöstä olla. Ja mulla on koko raskauden aikana ollut maha kipeänä vain muutaman kerran, silloin kun olen ähkyyn itteni syönyt. Nyt en ole syönytkään vielä iltaruokaa, vaan sitä ollaan juuri valmistelemassa. Riisiä ja tulista kanawokkia, kun tulinen ruokakin voi saada jotain aikaan. 😉

Hra L veikkaa beibin ulostuspäiväksi perjantaita. Jäämme odottamaan kituuttaako tuo pieni mönkijä mua siihen asti vaiko pitempään tai lyhyempään. 🙂 Tää menee nyt kuitenkin keittämään sitä riisiä, että se ehtii hiukan aikaa vetäytyä ennen syömistä, jotta sitä on iisimpi puikoilla nautiskella.

Mahailua rv40+2

Mahailua rv40+2

Ei oo Zeta uskaltanut alkaa syntyä, kun vasta tänäaamuna muistettiin ottaa valokuvakin tältä viikolta. 😉 Nyt vois sitten uskaltaa, kun on kuvakin otettu taas! Maha (ja uusi tukka) on nyt tämmönen:

Uskalsin taas pärstänkin jättää sensuroimatta, vaikka ilme onkin vähän tommonen blääh 😀 Mutta ilme kertokoon mitä tää ajattelee tästä odottelusta eli eikö se koskaan synny… 😉 Maha on kyllä pienemmän näköinen viime viikkoon verrattuna eli ehkä se enteilee jotain ja beibi on painunut parempiin asemiin tulevaa syntymää ajatellen…?! Tai sitten toi kuvakulma vaan hämää mut näkemään harhoja… Sanokaa joku muu, näyttäähänkö tuo pallo oikeesti nyt pienemmältä…?

Yöllä oli ihan normaali olotila, mutta herätyskellon herätellessä alkoi taas maha-ahdistus, semmonen ihmeen tunne jossa maha tuntuu koko ajan. Ei se oo niinkään kipeä tai mitään, mutta tuntuu tyhmältä. Että arvon neiti voisi alkaa puskea tähän maailmaan tuolta pienestä kodistaan, että äiti saisi taas mahansa ja rakkonsa omaksi omaisuudekseen. Poistu alien, poistu!

Odottavan aika on piiiitkä ;)

Odottavan aika on piiiitkä ;)

Kun sanotaan, että odottajan odotus alkaa vasta sitten kun laskettu aika täyttyy, se pitää ihan totaalisesti paikkansa. Nyt ollaan vasta yhden vaivaisen päivän ajan kunnolla odotettu, mutta olen jo ihan kärsimätön! Ihan naurettavaa, mutta niin totta. 🙂 Huominen on taas yksi odotettava rajapyykki, kun keskimäärin vauvat syntyy rv:llä 40+2. Mutta vaikka mulle mitä faktoja nenän eteen tuotaisiin, niin silti tämä odotus on piiiitkää. Enhän mä edes tajua oikeesti että mahassa elelee ihan oikea ihmisen poikanen, joka on ihan meiän ikioma ja joka me saadaan tuoda sieltä sairaalasta sitten kotiin. Ja silti odotan sitä ihan kauheesti, vaikka kalloon ei ole edes mennyt koko asian ydin. On ihan eri asia laittaa kotia valmiiksi jotain mystistä vauvaa varten, kuin tajuta että semmonen ihan oikeesti on tänne muuttamassa asumaan. Avuton otus, joka on ihan riippuvainen meistä ja jolle me kaksi ollaan maailman tärkeimmät ihmiset ja jota me rakastetaan yli kaiken. Elämä on omituista.

Oon alkanut jo miettiä, että mitä jos mulla on joku ohjelmointivirhe geeneissä eikä mun ruho edes tajua mitä tolle mahassa majailevalle alienille kuuluu tehdä. Ehkä mun ruho kuvittelee että se nyt vaan ilmestyi sinne ja sen kuuluu siellä ollakin jostain syystä. 😀 Mutta jospa kuitenkin se tietää mitä sille kuuluu tehdä. Tähän kärsimättömään olotilaan vaan kuuluu kaikkia jänniä ajatuksia, jotka varmasti naurattaa jälkeenpäin. Joten ihan hyvä näitä kirjoittaa tänne muistiin. 😉

Ville taitaa paremmin tajuta että tuo voi päättää syntyä ihan hetkellä millä hyvänsä, nytkin meni vielä posti+kauppareissun jälkeen viimeistelemään kesken jääneet työt, jotta ei haittaa jos se lähtö tulee vaikka ensi yönä. 🙂 Kyllä mäkin noita kauppani hommia koitan sillai tehdä, että kaikki on mahdollisimman hyvällä mallilla sitten kun lähtö tulee eikä voi vähään aikaan kaupan kanssa puuhailla. Vaikka oikeesti en tosiaan tajua, että oon kahden viikon sisällä tuon pötkylän maailmaan putkauttamassa.

Tänään olen koittanut rasittaa ruhoani sillai sopivasti, että rasitus saisi supistuksia aikaan ja jotain alkaisi tapahtua. Tuloksetta. Lyhyellä aamulenkillä tuli pari minisupistusta (niitä treenailun tuntuisia) ja maha ahdisti aamulla vielä (kuten eilen ja viime yönä varsinkin), sitten mentiin vähän myöhemmin veljeni melkein vaimon Suvin + kummityttöni Nean ja meiän koiraotusten kanssa lenkille ja käveltiinkin lumimyräkässä mun jaksamistasooni verrattuna pitkä lenkki (joku 45 minuuttia), mutta ei sekään mitään supisteluja aikaan saanut. Sen jälkeen keräsin tilaukset kasaan (tiistain kunniaksi taas mukava läjä) ja maha ehkä ihan pikkuisen supisteli (tai sitten mielikuvittelin) siinä ahertaessa, mutta sen jälkeen ei mitään. Olo on ollut ihan totaalisen normaali. Maha-ahdistus on pysynyt poissa ja ainoa vaiva on tämä kömpelyys (mutta yhtä kömpelö olisin varmaan jos olisi ilman maha-alienia tän kokoinen maha!) eli periaatteessa ihan normaali olotila. Pitää tässä illalla varmaan alkaa siivota tai jotain, jos vaikka se jotain edesauttaisi. Eilen saunottiinkin, mutta ei se tehonnut, kuten huomata voimme.

Tänään on tullut luntakin jo jotain 5 senttiä lisää, jeejee! Se siitä reilun viikon ajan valliinneesta keväisestä olotilasta, nyt on taas talvi ja kunnolla onkin. Ja lisää tiedossa lunta seuraavien päivien aikana…

Neuvoloitumassa käyty (rv 40+0)

Neuvoloitumassa käyty (rv 40+0)

Mut melkein unohdettiin, tai siis neuvolantäti oli kattonut viime viikon kalenterisivulta että mun aika olisi ollut kymmeneltä ja kun ei rouvaa siihen aikaan näkynyt, niin se oletti että olin lähtenyt sairaalaan jo. Onneksi menin ite oven taa koputtelemaan kun ei kutsua tullut, siellä se väkersi paperihommien parissa elellen viime viikon kalenterin mukaan 😀

Mutta niitä lukuja. Paino mennyt alaspäin viikossa 400 grammaa vaikka oon syönyt kuin mikäkin ahmatti! Zeta kai sitten varastaa niin paljon mun mahalaukkuni sisällöstä, että mulla on siksi koko ajan nälkä vaikka syön usein ja paljon (enkä aina pelkkiä hedelmiä ja muuta terveellistä…). Hyvä näin! Verenpainekaan ei ole kohonnut pilviin vaikka oon niitä mustia karkkeja mussuttanut eli hyvällä mallilla sekin. Kohdunpohjan korkeus se samainen 31cm, joka on itse asiassa jo alakäyrän alapuolella tässä vaiheessa. Vaavi on niin alhaalla jo, ettei ihmekään kun lukemat on pienet. Sydämensykkeet hyvät ja reagoi taas hienosti siihen neuvolatädin kiusaamiseen, taisi ihan suuttua kun mahaa väänneltiin ja käänneltiin. 🙂 Kaikki siis vallan hyvin!

Näistä mun mahafiiliksistä kun kerroin, niin lupaavalta kuulemma vaikuttaa jo! Että toivottavasti ei tarttisi torstaina enää neuvolaan mennä… Ja viikon päästä torstaina saiskin sitten jo potkun persauksille kohti sairaalaa, kymmenen ylimenevän päivän jälkeen kai sitten ainakin alettaisiin jo tutkailla jotain, vaikkei vielä käynnistettäisi toimintaa… No mutta toivottavasti siihen asti ei tartte mennä.