Hei taas… me junk journaillaan!

Posted on

Pikkasen hiljaista on blogissa ollut viikkokausia. Tänään uudistin ulkoasua, jotta ehkä innostuisin taas tästä kirjoittelustakin. Ehkä se taas hetkeksi tehoaa.

Laku eli Papu on kasvanut paljon ja alkanut vaihtaa hampaitaan. Kuinka söpöä kun sen etuhampaat heiluivat kuin lapsella. Tänään huomasin, että alhaalle alkaa puskea uusia kulmahampaita. Tarvii nyt seurata että vanhat kulmahampaat irtoaa ennen kuin uudet kasvaa tilalle. Noita teräviä kulmahampaita ei jää ikävä, sen voin sanoa! 😀 On tuo pikkukoira jo rauhoittunut siitä mitä se villeimmillään oli ihan vauvana. Ei enää tee reikiä vaatteisiin ja sellasta kivaa. Mutta kyllä sillä virtaa riittää, jaksaa touhuta kaikenlaista vaikka kuinka kauan. Onneksi pennut myös nukkuvat paljon vastapainoksi sille kaikella touhotukselle.

Mun unikaverini 🙂

Askartelurintamalla on ollut jotain aktiivisuuttakin viime aikoina. Syyslomalle sain yllättäen kutsun mennä Pian luo askartelemaan ja mähän menin ja tein joulukorttini valmiiksi! Lokakuussa! Wow! Vielä pitää kortit kirjoittaa, kun postimerkitkin on jo olemassa ja posti toi sen punaisen kuoren tällä viikolla. Toivottavasti saan ne kirjoitettuakin ajoissa. Tein kaikille samanlaiset kortit tänä vuonna, niin en viitsi vielä näyttää kuvaa täällä. Sitten me tehtiin vanhoista kirjoista junk journalit. Jaa että mitkä? No sellaset kirjat, joihin voi kerätä kaikkia muistoja. Kierrättää sinne kaikkea ”roskaa” myös. Mulla on nykyään pöydällä kori, johon kerään kaikki junk journaliin mahdollisesti päätyvät asiat – kätevää!

Tästä se junk journal lähti. Anteeksi kaskukirja kun tapoin sinut, mutta kirjan kannet ovat nyt hyvin rakastetut.

Kun sivut oli poistettu, tein reiät kirjan kannen läpi. Tuon sivujen kiinnittämisen kirjaan voi tehdä myös nätimmin, mutta mulla oli iso into päästä eteenpäin, joten en jäänyt pohtimaan nätimpää tekniikkaa. Reiät tein muistaakseni ihan terävien saksien kärjillä.

Tässä sivut oli aseteltu jo kansien väliin, muttei vielä kiinnitetty. Sivuina käytettiin vanhaa merikarttaa, siinä oli tosi tukevaa ja isokokoista paperia.

Sivut on kiinni! Tehtiin erikokoisia sivuja. Vierastin ajatusta ekana, mutta se oli ihan huippu idea!

Minä sidoin sinut!

Sitten maalia pintaan. Yllättäen keltaista. 😉 Nuo sidontalangat näkyy tuolla selässä tollai hauskana kuviona, ei haittaa omaa silmää lainkaan.

Tyylikkäitä nämä kuvat, kun taustalla näkyy aamupalalautanenkin 😀 Mutta malta siinä sitten syödä kun inspiraatio jyllää!

Eka aukeama. Liian ahdas kukkatasku etukannen sisäpuolella ja kansilehti, jossa lukee kirjan nimi ”Project junk journal challenge” ja aloituspäivämäärä.

Tässä nyt yksi askarrettu sivu. Näytän lisää kuvia jossain vaiheessa. Vuoden päästä tai jotain itseni tuntien 😀 😀

Kansi. Ihanan Jeminan die cut -tytsi, johon Jemina on nimeni kirjoittanut. Olen Jemina-fani täydestä sydämestäni!

Muuten elämään kuuluu rauhallista arkielämää. Kiirettä pitää kyllä verkkokauppa-asioiden kanssa. En meinaa ehtiä laittaa uusia juttuja myyntiin, kun ei koskaan ole aikaa tarpeeksi. Niinpä tänään skannailin kortteja, niin on sitten ainakin jo kuvat valmiina koneella. Ehkä uhraan jonkun hetken sunnuntaista uusille tuotteille. Ellen sitten innostu tekeen jotain ihan muuta. 😀 Mutta sen näkee huomenna. Ei parane liikaa suunnitella tekemisiä, niin ei tarvi murehtia kun ei saakaan aikaan sitä mitä piti.


Pentu tuli taloon

Posted on

Viikko sitten kodista tuli taas Koti isolla Koolla. Meille muutti Pentu Pentunen, kahdeksan ja puoliviikkoinen brasilianterrierityttö nimeltään Laku. Pentu on ihana, aivan täydellinen tyyppi! Rakastaa nukkua sylissä ja öisin asettaa kaulansa omalle kaulalleni ja nukahtaa siihen, osallistuu reippaasti kaikkeen uuteen, tykkää tutustua uusiin ihmisiin, ei nirsoile ruoan kanssa, on lähes täysin sisäsiisti. Asuu tuon kultakimpaleen sisällä toki pieni pirullinen petokin, joka välillä nousee esiin. 😉 Rajoja kuuluukin koetella, että tietää mitkä säännöt tässä talossa on. Kaiken kaikkiaan tää eka pentuviikko on mennyt tosi hyvin. En yhtään muistanut edes millaista on olla pennun kanssa, viime kerrasta kun on niin valtavan kauan aikaa, melkein 11 ja puoli vuotta.

Ollaan autoiltu pennun kanssa jo aika paljon, koska me tykätään tehdä autoretkiä ja koira on aina tervetullut mukaan ja mielellään koira toki viihtyisikin autossa. Ollaan nähty eri kokoisia lapsia ja tänään käytiin koulun yleisurheilukisoissa katsomassa isoa lapsilaumaa. Vähän ehkä Laku saikin siellä sitten huomiota. 😀 Eka yksi lapsi tuli kysymään saako koiraa silittää, sitten toinen, kolmas ja sitten oltiinkin pian miljoonan pikkukäden keskellä. Laku antoi pusuja ja sain paljon rapsutuksia. Ja käytiin myös ekaa kertaa metsässä tänään, voi pojat kun siellä oli hauskaa! Pitää ostaa pennulle valjaat, niin uskaltaa paremmin antaa koiran pomppia ja ryntäillä ympäriinsä. Tyypistä kun tulee ihan aivoton pomppija metsässä. 😀

Enää en kyllä halua ikinä koskaan meille koiratonta kotia. Seuraava pentu saa muuttaa meille joskus kun Laku on 5-7 -vuotias, niin pitäisi välttää koirattoman kodin kohtalo. Seitsemän viikkoa me ehdittiin olla ilman koiraa, seitsemän tosi tosi pitkää viikkoa. Se oli oikeesti ihan tuskallista. Aluksi Deea-mummon kuoleman jälkeen aivot vielä jonkun aikaa kuvitteli että täällä asuu koira – odotti kuulevansa haukkumista kun palasi kotiin, varoi työtuolin kanssa liikkumista kun Deea nukkui tosi usein tuolini vieressä lattialla. Surun rinnalle tuli pikkuhiljaa ihan järjetön koirankaipuu ja pentukuume. Pentukuumetta on ollut vaihtelevasti jo parin vuoden ajan, mutta ei haluttu Deeaa rasittaa enää vanhuksena millään villipennulla. Ja uskon että Deeakin on iloinen, kun hänen sängyssään nukkuu nyt uusi vauva ja kun me ihmiset ollaan taas onnellisia. Ei sitä raastavaa koirankaipuuta osaa edes selittää, sen tietää jos sen on kokenut.

Deea oli heinäkuun alussa pakko viedä eläinlääkärille viimeistä kertaa, kun mummokoiran nisäkasvain oli kasvanut liian isoksi ja se alkoi vuotaa pahanhajuista nestettä. Lääkäri totesi saman kuin me itsekin – ei sille enää mitään voinut tehdä. Iso leikkaus olisi iso riski ja rasitus niin vanhalle koiralle. Kamalampi kohtalo se olisi ollut jo koira olisi kuollut leikkauspöydälle. Nyt se sai nukahtaa mun syliini kauniina aurinkoisena kesäaamuna. Se oli valtavan ahdistavaa, on vieläkin kun sitä ajattelee, mutta tiesin että se on oikein. Ei ole koiran elämää jos joutuu elämään sellasen patin kanssa, joka vaatii puhdistusta ja siteidenvaihtoa ja paidan pitämistä. Nyt Deeaan ei enää satu eikä tarvi elää tyhmän patin kanssa. Ei se koira enää edes tuntunut Deealta kun kaverin kannoin eläinlääkäriltä lakanan sisällä autoon ja vähän ajan päästä eläinten hautausmaalle, se oli pelkkä kuori ja Deea oli jo jossain muualla. Deea sai haudalleen pehmolelun jolla vielä viimeisinä päivinäänkin jaksoi leikkiä ja anoppi toi haudalle kristallisydämen. Askartelin myös hautakiven, jonka kuva pääsi jo paikallislehden sivullekin muutama viikko sitten. <3 Deegis oli tärkeä koiramummeli, jolla oli paikka ihmisten sydämissä ja siellä se paikka pysyykin. Onneksi muistot ovat ja pysyvät.