Jälkitarkastuspäivä

Tänään koitti se päivä, kun menin toivottavasti viimeistä kertaa Porin sairaalaan äitiyspolille. Mutta sinne pääseminen meinasi viedä hermot. ;) Ville lähti jo hyvissä ajoin ennen lähtöä katsastamaan mun autoani, kun se oli jo hiukka myöhässä eikä viittinyt lähteä ajamaan sillä jos poliisit olisivat pysäyttäneet… Auton katsastus ei oo ihan ykkösenä ollut mielessä viime viikkojen aikana, jostain kumman syystä. Siksi se vähän myöhästyi. Mutta voi jestas sitä katsastusta… Tyyppi oli kuulemma ettinyt ja ettinyt ja vielä kerran ettinyt tyyppikilpeä. Siihen oli mennyt joku hemmetin puoli tuntia aikaa! :/ Kello alkoi siis olla jo lähellä kahtatoista, kun Ville pääsi kotiin palaamaan ja sitten äkkiä viemään vauva hoitoon vanhempieni luokse. Onneksi molemmat mummulat on ihan lähellä, tuonne kauempaan ajaa muutaman hassun minuutin. Huomattiin siellä sitten, että vaunujen koppa oli unohtunut kotiin… ARGH! Onneksi isukki meni sen sitten hakemaan ja me lähdettiin ajelemaan kohti Poria.

Harjavallan kohdalla oli alettu juuri sillä hetkellä paikata rampin alussa olevaa vammakohtaa tiessä, joka on siinä ollut ikuisuuden. Sitä reiäntäyttömatskua oli kipattu keskelle tietä kauhia läjä. Ja sen levittämiseen olis mennyt ikuisuus! Onneksi tuo Lindru osaa toimia ja pujoteltiin siitä paikkauskohdasta ovelasti  (ja tylysti) ohi, kun ei todellakaan ollut aikaa jäädä odottamaan milloin se ukkeli olisi saanut paikkauksensa tehtyä.

Ehdittiin hyvissä ajoin äitiyspolille ja siellä sitten odoteltiinkin ikuisuus, kun lääkäriaika oli semmosen puoli tuntia myöhässä. Ei olis siis ollutkaan mitään kiirettä, mutta mistä senkin etukäteen tiesi!

Kun mut lopulta kutsuttiin sinne huoneeseen, eka kysymys oli monesko raskausviikko on menossa :D Toinen nainen sitten korjasi että oon jälkitarkastuksessa, hihi! Siinä sitten käytiin vielä kerran läpi se mun kauhutarinani ja tädit päivittelivät miten harvinaista se on mitä mulle kävi.

Lisää kauhua meinasi tulla elämään, kun nuorehko (ei siis ikivanha) kätilö ultrasi mun kohtua ja pyysi toisen lääkärin paikalle, kun kohtu oli vähän friikin näköinen jostain kohtaa. Toinen kokeneempi kätilö sitten tuli paikalle ja totesi tarinani kuultuaan, että kohtu on sellaisen operaation jälkeen ihan sen näköinen kuin kuuluukin. Ja mainitsi ettei oo 20 vuotisen uransa aikana toista munlaista tapausta kohdannut. Hahaa, vähänkö oon uniikki akka! :D

Lopuksi sitten vielä otettiin puheeksi seuraavat raskaudet, oikein monikossa. Sanoin kyllä että ei ole mitään sellasia ajatuksia, että enemmän lapsia maapallolle tallaamaan meiän toimesta tahtoisin… Tädit siinä sitten kilpaa selittivät, että voin kyllä siihen touhuun ryhtyä vielä (melkein olettivat että tosiaan ryhdyn), mutta raskautumista pitää harkita tarkkaan ja heti alusta asti sitä sitten seurattaisiin siellä äitiyspolilla. Ja varsinkin loppuvaiheessa se vaatisi tiheää tarkkailua, kun kohtu on pystysuunnassa leikelty auki, niin se ei ole enää entisellään. Ja raskauden ei annettaisi mennä loppuun asti, vaan vauva syntyisi sektiolla tyyliin heti kun se pieni siihen valmis olisi, kun se isoneva vauva tietty rasittaisi kohtua koko ajan lisää ja lisää. Mutta mulle kyllä riittää tuo meiän yksi pikkuinen, vaikka koskaan ei saakaan sanoa että ei koskaan enää… Mutta koen riskit liian isoiksi eikä todellakaan ole mitään halua alkaa enää riskeerata mitään. Millä nauttisit edes raskaudesta, kun koko ajan saisi raskauden edetessä pelätä, että kestääkö kohtu isompaa ja isompaa rasitusta… Meillä ei onneksi ole mitään tarkoitusta täyttää maailmaa pienillä Lindruilla :D Ei ole suunnitelmissa ollutkaan lisääntyä vaikka viiteen kertaan ;) Mä olen aina ajatellut että jos lapsia haluan, haluan yhden tai kaksi. Se tavoite onkin jo saavutettu onnellisesti. :) Juuri tuon takia se kohdunpoiston mahdollisuuskaan ei silloin synnytyksen jälkeen hetkauttanut maailmaani, kun en ollut haaveillut suurperheestä. Toki sisarukset on ihana osa elämää, mutta onpa ainakin nelijalkaisia sisaruksia pienellä.

Päästiin sairaalasta lähdettyämme avoautoilemaankin ekaa kertaa tänä keväänä! Mittari näytti +13.5 astetta eli jopa puoli astetta enemmän kuin se mun päättämä lämpötilarajani. :) Oi se oli ihanaa pitkästä aikaa ja ekaa kertaa tolla nykyisellä autollani! :) Kaupungilla ajellessa tarkeni hyvin siis. Katto pääsi takaisin päidemme päälle kun lähdettiin pikatielle ajelemaan kohti Raumaa. Raumalla käytiin kaupassa Citymarketissa (ei näkynyt valikoimissa kyllä lakko lainkaan!) ja lopuksi vielä haettiin Peippisten luota ihku (tai sitten ei…) Opel Corsa, joka ajettiin yhden valimosedän luo ja jatkettiin matkaa kotiin. Vähänkö kiva oli ajella omalla autolla oikein pikatielläkin! :D Oon jakaantumisen jälkeen ajanut omalla autolla vain postiin tai kauppaan eli hurjat pari kilometriä per reissu. Raumalta oon pari kertaa ajanut kotiin, mutta Villen autolla (jolla ei oo läheskään niin kiva ajaa kuin omalla beibelläni!).

Pikkuihminen oli hyvin hoidossa pärjännyt, vaikka ei ole ennen noin pitkää aikaa meistä erossa ollutkaan. Kerran syönyt ja muun ajan melkein vain nukkunut. Joku kuutisen tuntia tuo hoitokeikka kesti, ihan outoa olla niin pitkään vauvatta. :) No, ajatuksissa tyyppi kyllä paljon oli. :) Mutta oon tyytyväinen kun osaan antaa pienen hoitoonkin, etten pelkää ettei muut osaa sitä hoitaa ja huoltaa. :)

Väliaikatietoja taas

Nyt ollaan kelloteltu kuutta supistusta tunnissa, puoli kolmesta lähtien on tahti pikkuhiljaa nopeutunut tähän. Ja kipu on myös lisääntynyt. Ihastuttavaa polttelua alavatsassa, mutta vielä ihan siedettävää vaikka se välillä saakin jo jalat kiemurtelemaan kivusta. Pitää vain muistaa hengitellä ja koittaa rentouttaa itteensä, niin pärjäillään. Sellainen joku lämmin tyyny/pussi alavatsan päällä olisi varmaan aika ihana… Kuumaa suihkua voisi kyllä harkita, se varmaan toisi myös helpotusta.

Isukki haki koirat hoitoon muutama tunti sitten, ettei tarvitse niitä sitten ainakaan yöllä alkaa hakea tai viedä. Ja Hra L on mun kanssa kotona ollut jostain puolesta päivästä lähtien. Yksin oliskin ollut kurja olla näitten kipujen kera. Sekin auttaa kummasti, kun toinen on lähellä. Ja kyselee välillä vointia. :)

…supistustauko…

Auts! En tiiä paheneeko koko ajan vai tuntuuko vain siltä, mutta tulee vielä piiiitkä ilta tällä menolla. Yöstä puhumattakaan. Pitäis olla kotona lääkäri joka voisi tsekata onko kohdunsuu alkanut avautua vai onko tää kaikki vaan silkkaa kiusausta. Ja ilokaasupullo olis kätsy :D (Sikäli mikäli siitä jotain apua olisi mulle).

Mutta kyllä tämä tästä. Pitää muistaa ajatella että jokainen tuskan hetki tuo sitä pientä tyyppiä lähemmäksi. Ja pian voi kutitella kaveria jalkapohjasta ihan livenä eikä vaan mahan läpi. :) Jalkapohjaa on taas koitettu tunkea välillä kyljestä ulos. :)

Se on vaan tyhmää kun ei tiiä yhtään kauanko tätä kestää ennen kuin alkaa olla tosi kyseessä. Ei kauheesti ilahduta jos tätä kerran 10 minuutissa kituutusta jatkuu vaikka vuorokauden tai kaksi…

Vielä yhdessä koossa ;)

Raporttia pukkaa taas… Kolmen jälkeen nukahdin ja nukuinkin heräämättä kuuteen asti. Sitten alkoikin taas supistella oikein räminällä, melko kivuliasta, mutta yhä vain noin vartin välein. Ja keksin hyvän kivunlievitystavan, kun möngin ihan Hra L:n lämpimään selkään kiinni mahani kera – se toi helpotusta. :) Seitsemän aikaan kun mieskin heräili ja mun elävä lämpötyynyni erosi pallomahastani, tulikin jo niin kipeä supistus että sanoin jo että tänään ei varmaan kannata mennä töihin…

Sen kipeän supistuksen jälkeen on kuitenkin tullut vain kaksi supistusta, joten hyvin hyvin epäsäännöllistä meininkiä vielä. Ei mikään kiire siis mihinkään. On siis ihan normaalit aamutoimet hoidettu. Tukkakin pesty ja laitettu  (eihän sairaalaan voi mennä tukka pystyssä, hihi!) ja syöty ja nyt sitten odotellaan mitä päivä tuo tullessaan. Sairaalaan ei ennen lähdetä kuin ei enää pysty kotona olemaan. Ja tässähän voi mennä vaikka kuinka kauan vielä ennen kuin tositoimet alkaa, mutta luulisi että nää yli 9 tuntia kestäneet oireet on jo jotain edistystä saaneet aikaan. :)

Saas nähdä syntyykö pikkuinen Zeta perjantaina aikana liputuspäivänä vaiko vasta viikonlopun puolella. Nyt tuntuu meinaan että voi hyvinkin mennä vielä vaikka kuinka kauan. Zeta potkiskelee ihan normaalisti vielä eikä lapsivettäkään ole kai yhtään lorahtanut, joten ei pienellä ole mitään hätää. Nyt pitää vain lepäillä ja nukkua jos nukuttaa ja ennen kaikkea ODOTELLA.

Kipujenkin kanssa on ihan hyvä olla, kun tietää että ne tuovat väistämättä Zetaa lähemmäs meitä. :) Ihan hurjaa jos ja kun jo tämän viikonlopun aikana saadaan syliimme se pieni ihmisen taimi… Kun en mä vieläkään ihan tajua että mahassa semmonen ihana pieni hengailee!

Ei tule uni ei…

Kello alkaa lähestyä kolmea ja mun oli pakko päästä välillä pois sängystä, kun en mä nukuttuakaan saa. Hra L onneksi jäi kuorsailemaan tyytyväisenä. Pitäähän autokuskin ja tukihenkilön saada kunnolla unta, jos tässä oikeesti ollaan koitokseen lähdössä perjantain aikana. :) Se on sivuseikka, että oon ite ollut torstaiaamusta kello seiskasta asti hereillä (nyt noin 20 tuntia siis) ja en antanut itteni edes nukkua päiväunia alkuillasta, kun ajattelin että en saa sitten niin hyvin nukuttua yöllä jos siihen aikaan annan itteni nukkua. Ei fiksu päätös ;)

Supistuksia tulee kai joku neljä tunnissa, jos olen älynnyt kelloa kattoa horrokseni keskellä joka kerta kun polte on alkanut. Oon niitä aikoja kyllä kirjoitellut ylös, että voin vähän paremmin seurata tilanteen kehittymistä. Siihen kun ei ole luottamista mitä aikoja muistiini jää, kun aivot on muutenkin pehmenneet.

Kauhean mielelläni ainakin aamuun asti vielä kotona olisin, mutta mistäs sen tietää miten tilanne tästä kehittyy. Ja voihan nää supistukset kai vielä mennä kokonaan poiskin. Vaikka nyt kyllä tuntuu että se olisi aika ihme… Supistelu alkoi siinä yhdentoista jälkeen kun katteltiin CSI:tä telkkarista. Sanoin vaan Villelle että nyt alkoi mahaa poltella kummasti ja kumpikin kokeiltiin että ihan piukeena mahapallo oli. Se oli siis sellainen eka oikea supistus! Ei siitä voinut erehtyä. Toinen tuli siinä puolen tunnin päästä ja kolmas toisen puolen tunnin päästä. Ja nyt tulee noin 15-20 minuutin välein, vaikka jos kirjanpitooni on luottamista, niin yksi pitempikin väli tuohon on jäänyt. Tai sitten olen ollut horroksessa enkä ole kirjoittanut niitä ylös.

Vessassakin saa ravata alle tunnin välein, kun Zeta puskee rakkoa ihanaisesti. :/ Kovasti otus liikuskelee yhä, vaikka yksiö on alkanut jo valmistautua alienin ulosheittoon. :)

Jospa koittaisin vielä mennä sänkyyn… Päätäkin jo särkee väsymyksestä. Pieneen horrokseenkin vajoaminen on jotain lepoa sentäs.

Ainiin, pakko vielä mainita että Activia-jogurtti taitaa olla melko tehokasta turvotuksen ja pömppömahaisuuden poistajaa… Kun söin ekaa kertaa elämässäni (?) sellaisen tuossa vähän ennen kuin supitelu alkoi. :D Villelle sanoinkin, että saas nähdä tehoaako Activia niin kuin niissä typerissä telkkarimainoksissa väitetään. Nyt tuntuu, että tehoaa ;)

Ja ainiin numero kaksi – ihmettelin yhtä oireilua joka nyt on yön tunteina alkanut vaivata. Muahan närästää! Ei tää oikein muuta voi olla. Onneksi on lääkettä odottamassa. Yhden kerran siihen vasta olenkin joutunut turvautumaan koko raskauden aikana.

Ihan oikeita supistuksia…!

Jännää! Nyt saattaa olla prosessi alkanut – neljä ihan oikeeta supistusta koettu! Puolentoista tunnin sisällä, mutta joka tapauksessa! Niin kuin mahan polttoa, joka tuntuu koko alavatsassa ja tekee mahasta ihan pinkeän. Ei taida saada Zetakaan nukuttua, kovasti potkiskelee. :)

Mä koitan nukkua ja kerätä voimia, JOS nyt oikeesti on tosi kyseessä. Hra L jo kuorsaa tuossa vieressä. Toivottavasti itekin nukahtaisin…

Raportoin lisää yön aikana jos tilanne kehittyy eikä uni tule. Kätsyä kun voi puhelimellakin blogia päivittää :)