Tag Archives: sairaala

Jälkitarkastuspäivä

Jälkitarkastuspäivä

Tänään koitti se päivä, kun menin toivottavasti viimeistä kertaa Porin sairaalaan äitiyspolille. Mutta sinne pääseminen meinasi viedä hermot. 😉 Ville lähti jo hyvissä ajoin ennen lähtöä katsastamaan mun autoani, kun se oli jo hiukka myöhässä eikä viittinyt lähteä ajamaan sillä jos poliisit olisivat pysäyttäneet… Auton katsastus ei oo ihan ykkösenä ollut mielessä viime viikkojen aikana, jostain kumman syystä. Siksi se vähän myöhästyi. Mutta voi jestas sitä katsastusta… Tyyppi oli kuulemma ettinyt ja ettinyt ja vielä kerran ettinyt tyyppikilpeä. Siihen oli mennyt joku hemmetin puoli tuntia aikaa! :/ Kello alkoi siis olla jo lähellä kahtatoista, kun Ville pääsi kotiin palaamaan ja sitten äkkiä viemään vauva hoitoon vanhempieni luokse. Onneksi molemmat mummulat on ihan lähellä, tuonne kauempaan ajaa muutaman hassun minuutin. Huomattiin siellä sitten, että vaunujen koppa oli unohtunut kotiin… ARGH! Onneksi isukki meni sen sitten hakemaan ja me lähdettiin ajelemaan kohti Poria.

Harjavallan kohdalla oli alettu juuri sillä hetkellä paikata rampin alussa olevaa vammakohtaa tiessä, joka on siinä ollut ikuisuuden. Sitä reiäntäyttömatskua oli kipattu keskelle tietä kauhia läjä. Ja sen levittämiseen olis mennyt ikuisuus! Onneksi tuo Lindru osaa toimia ja pujoteltiin siitä paikkauskohdasta ovelasti  (ja tylysti) ohi, kun ei todellakaan ollut aikaa jäädä odottamaan milloin se ukkeli olisi saanut paikkauksensa tehtyä.

Ehdittiin hyvissä ajoin äitiyspolille ja siellä sitten odoteltiinkin ikuisuus, kun lääkäriaika oli semmosen puoli tuntia myöhässä. Ei olis siis ollutkaan mitään kiirettä, mutta mistä senkin etukäteen tiesi!

Kun mut lopulta kutsuttiin sinne huoneeseen, eka kysymys oli monesko raskausviikko on menossa 😀 Toinen nainen sitten korjasi että oon jälkitarkastuksessa, hihi! Siinä sitten käytiin vielä kerran läpi se mun kauhutarinani ja tädit päivittelivät miten harvinaista se on mitä mulle kävi.

Lisää kauhua meinasi tulla elämään, kun nuorehko (ei siis ikivanha) kätilö ultrasi mun kohtua ja pyysi toisen lääkärin paikalle, kun kohtu oli vähän friikin näköinen jostain kohtaa. Toinen kokeneempi kätilö sitten tuli paikalle ja totesi tarinani kuultuaan, että kohtu on sellaisen operaation jälkeen ihan sen näköinen kuin kuuluukin. Ja mainitsi ettei oo 20 vuotisen uransa aikana toista munlaista tapausta kohdannut. Hahaa, vähänkö oon uniikki akka! 😀

Lopuksi sitten vielä otettiin puheeksi seuraavat raskaudet, oikein monikossa. Sanoin kyllä että ei ole mitään sellasia ajatuksia, että enemmän lapsia maapallolle tallaamaan meiän toimesta tahtoisin… Tädit siinä sitten kilpaa selittivät, että voin kyllä siihen touhuun ryhtyä vielä (melkein olettivat että tosiaan ryhdyn), mutta raskautumista pitää harkita tarkkaan ja heti alusta asti sitä sitten seurattaisiin siellä äitiyspolilla. Ja varsinkin loppuvaiheessa se vaatisi tiheää tarkkailua, kun kohtu on pystysuunnassa leikelty auki, niin se ei ole enää entisellään. Ja raskauden ei annettaisi mennä loppuun asti, vaan vauva syntyisi sektiolla tyyliin heti kun se pieni siihen valmis olisi, kun se isoneva vauva tietty rasittaisi kohtua koko ajan lisää ja lisää. Mutta mulle kyllä riittää tuo meiän yksi pikkuinen, vaikka koskaan ei saakaan sanoa että ei koskaan enää… Mutta koen riskit liian isoiksi eikä todellakaan ole mitään halua alkaa enää riskeerata mitään. Millä nauttisit edes raskaudesta, kun koko ajan saisi raskauden edetessä pelätä, että kestääkö kohtu isompaa ja isompaa rasitusta… Meillä ei onneksi ole mitään tarkoitusta täyttää maailmaa pienillä Lindruilla 😀 Ei ole suunnitelmissa ollutkaan lisääntyä vaikka viiteen kertaan 😉 Mä olen aina ajatellut että jos lapsia haluan, haluan yhden tai kaksi. Se tavoite onkin jo saavutettu onnellisesti. 🙂 Juuri tuon takia se kohdunpoiston mahdollisuuskaan ei silloin synnytyksen jälkeen hetkauttanut maailmaani, kun en ollut haaveillut suurperheestä. Toki sisarukset on ihana osa elämää, mutta onpa ainakin nelijalkaisia sisaruksia pienellä.

Päästiin sairaalasta lähdettyämme avoautoilemaankin ekaa kertaa tänä keväänä! Mittari näytti +13.5 astetta eli jopa puoli astetta enemmän kuin se mun päättämä lämpötilarajani. 🙂 Oi se oli ihanaa pitkästä aikaa ja ekaa kertaa tolla nykyisellä autollani! 🙂 Kaupungilla ajellessa tarkeni hyvin siis. Katto pääsi takaisin päidemme päälle kun lähdettiin pikatielle ajelemaan kohti Raumaa. Raumalla käytiin kaupassa Citymarketissa (ei näkynyt valikoimissa kyllä lakko lainkaan!) ja lopuksi vielä haettiin Peippisten luota ihku (tai sitten ei…) Opel Corsa, joka ajettiin yhden valimosedän luo ja jatkettiin matkaa kotiin. Vähänkö kiva oli ajella omalla autolla oikein pikatielläkin! 😀 Oon jakaantumisen jälkeen ajanut omalla autolla vain postiin tai kauppaan eli hurjat pari kilometriä per reissu. Raumalta oon pari kertaa ajanut kotiin, mutta Villen autolla (jolla ei oo läheskään niin kiva ajaa kuin omalla beibelläni!).

Pikkuihminen oli hyvin hoidossa pärjännyt, vaikka ei ole ennen noin pitkää aikaa meistä erossa ollutkaan. Kerran syönyt ja muun ajan melkein vain nukkunut. Joku kuutisen tuntia tuo hoitokeikka kesti, ihan outoa olla niin pitkään vauvatta. 🙂 No, ajatuksissa tyyppi kyllä paljon oli. 🙂 Mutta oon tyytyväinen kun osaan antaa pienen hoitoonkin, etten pelkää ettei muut osaa sitä hoitaa ja huoltaa. 🙂

Kertomus pienokaisen syntymästä

Kertomus pienokaisen syntymästä

Vielä kun muistan, niin kirjoittelen muistiin tarinan pikkuisen tyttömme elämän alusta. Ei herkkiksille, sisältää verta. 😉

Perjantaina maaliskuun 19. päivä heti vuorokauden vaihtuessa alkoi tulla selviä oikeita supistuksia. Aloin niitä sitten kellotella ja merkkasin ylös kännykkään, kätevä se muistiinpano-sovellus. 🙂 Supistuksia tuli aluksi 3-4 kertaa tunnissa eikä ne vielä olleet niin kivuliaita. Mutta tiesin että nyt oli jo tosi kyseessä, vaikkakin vielä alussa. Supistukset sitten jatkuivat koko yön ja päivän ja illalla alkoivat tulla kipeimmiksi ja tahtikin kiristyi. Mitään säännöllisiä supistuksia ei silti tullut, mutta kun väli alkoi käydä 3-10 minuuttiin, aloin olla valmis lähtemään sairaalaan. Syödä piti silti ennen, viimeinen maukas ateria ennen sairaalaruokia. Niinpä Ville paistoi meille vielä perunaa ja HK:n sinistä. 😀 Ja ruoan jälkeen tsekattiin vielä että kaikki tarpeellinen on mukana ja alettiin tehdä lähtöä.

Porissa oltiin joskus kymmenen aikoihin illalla, kun viimeinen kellotus on merkattu 21:52. Matkalla mua alkoi ekaa kertaa koko raskauden aikana JÄNNITTÄÄ. Apua, mihin ihmeeseen me ollaan menossa… Onko pakko mennä sairaalaan? Kääk, tää ei oo enää mun käsissäni vaan asiat vain tapahtuu!

Kätilö, joka meiät vastaan otti, oli jotenkin tympeä. Ei tosiaan kemiat kohdanneet ja tuntui tyhmältä siellä olla. Ajattelin että se varmaan lähettää meiät vielä kotiin. Siinä sitten sain vaihtaa ekaa kertaa elämässäni sairaalavaatteet päälle. JÄRKYTYS! Ne kuteet oli ihan kammottavia 😀 Verkkoalushousut, putkisukat ja kamala sininen jättiyöpaita ja aamutakki. Ville sai paljon käheemmät vaatteet – vihreet lääkärihousut ja valkoisen t-paidan. Muistan vielä miten hihittelin Villen vaatteita. 🙂

Siellä vastaanottohuoneessa tsekattiin sitten vauvan sydänäänet ja mun säälittävän pienet ja epäsäännölliset supistukset. Jännä kun vauvan sydänäänet nousi, niin tiesi että pian mennään supistukseen. Beibi tunsi ne ennen mua. Ja komiasti ne sydänäänikäyrät teki huippuja supistaessa, mutta ne supistuskäyrät oli ihan säälittäviä. Vähän jotain muutosta sentäs normitilaan. Ja kun kohdunsuu tsekattiin, se oli 3 senttiä auki. Oli mun säälisupistukset silti jotain aikaan saaneet, wuhuu! Siitä meiät sitten ohjattiin synnytyssaliin. Ja se vasta oudolta tuntui. Sieltä ei sitten pois pääsisikään ennen kuin olisi sen pallomahan vaihtanut pieneen ihmiseen. Kääk!

Siinä sitten ihmeteltiin huonettamme ja koko tilannetta. Tuntui yhä vain oudolta olla siellä. Olisin halunnut lähteä pois koko mestasta! Mutta minnepä sieltä pääsi. Telkkari auki ja koitettiin siinä sitten jotain laatuohjelmia kattella. Sydänkäyrääkin jossain vaiheessa taas tsekkailtiin ja ihan yhtä säälittävää oli mun supistusteni osaltani. Blääh! Ja ei edes kurkattu kohdunsuuta, kun ne supistukset oli mitä oli. Sen verran kivuliasta meininkiä se silti oli, että pyysin saada kuuman kaurapussin mahalleni, kun kotonakin olin kuumalla helpottanut supistuskipua. Ja oivoi, se tuntuikin hyvältä. En tiiä helpottaako se kipua vain pääkopan sisällä vaiko ihan oikeesti, mutta hyvältä se tuntui. 🙂

Villelle tuotiin sitten oma sänkykin jossain vaiheessa, ei tarvinnut enää nuokkua tuolissa. Mä puolestani istuin keinutuolissa jalat sängyllä ja se tyyny mahallani. Keinuttelin ja koitin saada ajan kulumaan. Joskus yöllä mulle annettiin kipulääke ja nukahduslääke, jotta olisin saanut nukuttua. Synnytystä ei alettu keskellä yötä vauhdittaa. Käskettiin sammuttaa telkkari ja olla puhumatta toisillemme. Hihi, ihan kuin lapsia olisi komennettu nukkumaan nätisti. 😀 Taisin mä hiukan saada nukuttuakin. Ainakin se lääke sai pääkopan vähän pehmenemään, päästä heitti.

Nyt on vähän musta aukko muistissa, etten ole varma siirryinkö siihen keinutuoliin takaisin vai miten se meni… Mutta varmaan siirryin kun en enää makuuasennossa viittinyt olla. Sain lisälämpöä kauratyynyyn ja sydänääniäkin käyräiltiin. Yhä vain säälittävää supistelua, ja epäsäännöllistä. Kestin ne supistukset niin että pidin sitä lämmintä tyynyä vain mahallani ja kiroilin. Aika hyvä valikoima kirosanoja aina ilmaan lensikin, mutta sen verran neitimäisesti silti ettei niitä muut kuulleet kuin Ville. 😉 Siinä joskus aamulla kätilö päätti taas tsekata kohdunsuun. Toivoin että se olis edes neljässä tai viidessä sentissä, että joskus pääsisin niistä supistuksista eroonkin. Ja voi pihkura, sehän oli jo siinä 10 sentissä!! Olin vähintään yhtä yllättynyt kuin se kätilö, joka oli onneksi vähän miellyttävämmäksi muuttunut siinä yön aikana. Että nyt siis pitäisi alkaa pakertaa sitä maha-alienia tähän maailmaan…!

Kun ne supistukset oli säälittäviä eikä ekoilla pakerruksilla kai mitään mainittavaa tapahtunut, sain sitten medikaalia jolla supistukset voimistuisivat. Sitä sitten lisättiin ja lisättiin ja alkoihan niitä supistuksia tulla hiukka useemmin ja kipeemmin. Kätilöiden vuorokin vaihtui jossain välissä ja sain oikein mukavan apurin siihen ponnisteluuni kannustajaksi. En kyllä yhtään muista minkä näköinen se nainen oli… Ei kai ihme jos muisti pätkii. 😉 Sen muistan kuitenkin kun he siinä vuoroa vaihtaessa juttelivat että mun supistukset oli liian heikkoja ja lapsivettäkään ei ollut vielä näkynyt. Lapsivedestä en tiiä tuliko sitä koskaan pihalle musta,  en tiiä mitä sen kanssa kävi. 😀 Mutta ei sitä ainakaan enää mussa ole, joten ihan sama 😉

Ponnistelin ekana kyljelläni, kun se asento tuntui paremmalta kuin selällään olo. Edistystä kyllä tapahtui ihan hyvin ja se kätilö oli ihanan kannustava. Medikaalia lisättiin jotta saataisiin supistuksiin kunnolla tehoa. Ja siirryin selälleni, jotta saataisiin paremmin jotain aikaan. Vauvan päähänkin jossain vaiheessa laitettiin sydänäänien seuraamispiuha. Ja se hetki jäi mieleen, kun kätilö sanoi että hiuksetkin näkyy jo 🙂 Se antoi kummasti toivoa, että hei oikeesti vielä pakerran sen lapsen maailmaan! Ja piru vieköön ilman mitään kivunlievityksiä! Saisin olla vielä ylpeä itestäni!

Pakerrus sitten jatkui… Jossain vaiheessa superlääkärikin tuli paikalle. 🙂 Sillä oli vuorokin pian loppumassa, mutta onneksi ei ollut vielä loppunut, kun hänelle tulisi vielä käyttöä… Se ukkeli oli oikein mukavan oloinen.

Jossain vaiheessa sain ainoan kivunlievityksen koko ponnistelujeni aikana, kun välilihaa piikitettiin jotta se puutuisi ja saataisiin tarvittaessa leikattua, kun näytti ettei se juniori muuten siististi maailmaan tulisi. Eikä se vaan meinannut suostua syntymään, pää oli hiukka huonossa asennossa. Superlääkäri koitti imukupillakin avittaa mua, mutta se imukuppi lähti irti hetkessä. Sitten kaivettiin esiin järeämmät aseet, semmoset jotkut pihdit joita en ite kyllä nähnyt mutta Ville niitä koitti mulle myöhemmin kuvailla. Sitten siinä ei enää mennytkään aikaa kuin vähän, varmaan seuraava kunnon supistus ja vauva suorastaan lensi musta pihalle! 😀 Ihan hetkessä vaan kaikki tapahtui! Kaikki yllättyi! 😀 35 minuuttia tuo ponnistusvaihe kesti synnytystietolappusen mukaan, mää luulin että pitempään. Ja vaikka tyyppi niillä pihdeillä maailmaan autettiin, päähän ei jäänyt siitä mitään muistoa. Se mun suosikkikätilö siellä osastolla sitten ihmettelikin että pihtejä käytetty oli, kun sitä ei näkynyt mitenkään.

Sain pikkuisen rinnalleni heti ja voi miten ihmeissäni olin… Nyyhkytin onnesta ja ilosta ja helpotuksesta. Meillä oli täydellinen ihan pikkuinen vauva! Jolla oli iiiisot silmät ja melkein musta tukka! Ville leikkasi sitten napanuoran (sain kai ennen sitä vauvan rinnalleni?!) ja muistan miten siitä napanuorasta otettiin jotain näytteitä kai. Jotain semmosta mieleeni on jäänyt.

Pian piti sitten alkaa sitä kirottua istukkaa alkaa pakertaa vielä pihalle. Omat supistukset oli muistaakseni jo niin heikkoja, että turvauduttiin taas lääkkeen apuun. Yritin ja yritin saada sitä hemmetin juttua itestäni ulos. Ja sitä kai revittiin siitä napanuorasta. Ja sitten alettiin painella mahaa muistikuvani mukaan kahden naisen voimin. Se oli niin kamalan tuntuista että huusin tuskasta ja kauhusta ja ties mistä. Ja koitin niitä hemmetin käsiä saada pois painelemasta. Se tuntui vaan niin väärältä sillai painella toisen mahaa kun muutenkin oli koko ruho ihan lopussa. Ja yhtäkkiä superlääkäri sitten totesikin että supistuslääketippa kiinni ja painelu seis. En tiennyt sitä silloin, mutta sisuksiini tungettiin takaisin istukan lisäksi kohtua, joka oli siis pyörähtänyt ympäri ja alkanut tulla istukan kera pihalle. :/ Jos ei olisi ollut onnea mukana, olisin voinut menettää tyyliin puolet verimäärästäni siinä yhtäkkiä.

Tajusin kuitenkin että nyt oli tosi kyseessä, kun lääkäri kehotti valmistelemaan mut leikkaussalia varten. Se mun ihana yöpaitani revittiin pois päältä ja laitettiin joku kaapu päälle (vai laitettiinko vain peitto, en tiiä) ja siinä sitten jotain sätättiin ennen kuin alkoi matka kohti leikkaussalia. Piiiiitkä matka (kuulemma joku 400m). Olin ihan pyörällä päästäni, mutta en mä oikeastaan pelännyt että se olisi menoa nyt kun Villekin hyvästeli mut niin rauhallisesti panikoimatta, vaikka tiesikin enemmän kuin mä. Ennen nukutusta kyllä ajattelin, että toivottavasti vielä herään tästä…

Leikkaussalista muistan hyvin sen, kun ihmettelin miten kapea se leikkauspöytä oli! Tollako pitäisi pystyä makaamaan 😀 Ja ihmettelin kun jouduin siihen ite itteni hilaamaan, eikö ne voineet nostaa mua siihen?! Siinä oli sänkyni ja pöydän välissä rakokin, jonka yli itteni pinnistin. Mutta ne kai antoi mun siihen ite siirtyä kun siihen kykenin. Sitten laitettiin kädet semmosille käsinojille ja pistettiin menemään varmaan jotain medikaalia suoneen ja sellasta. Ja semmoset jutut kiinnitettiin joilla sydäntä voisi seurata. Ja sormeen iskettiin se juttu joka mittaa pulssia ja meinasin sitä ite laittaa parempaan asentoon siihen sormeen, kun se oli vähän huonosti. 🙂 Suurin huoleni oli siinä vaiheessa kai se sormijuttu. Lucky me! Sitten laitettiin se happimaski naamalle ja vaivuin uneen. Sitä ennen vielä kattelin sivussa istuneita erikoislääkäreitä (se superlääkärisetä sekä sen tilalle vuoroon ollut tulossa täti) kun ne pohtivat mitä mulle pitäisi tehdä.

Siinä kun mua vielä synnytyssalissa oli pistetty leikkausta varten kuosiin, oli kuulemma se lääkärisetä käytävällä pohtinut miten hoitaa mut kuntoon. Kun ei ollut uransa aikana vastaavaa tapausta nähnyt, mutta oli sentään lukenut asiasta. Villelle ei vissiin ollut ihan toiveikasta kuvaa voitu antaa tilanteestani… Ja kohdunpoistosta mulle sanottiin jo synnytyssalissa ja vielä siellä leikkurissa. Ei se mua siinä tilanteessa haitannut, suhtauduin siihen kuin johonkin hampaan poistoon, halusin vain pysyä elossa!

Seuraava muistikuva nukutuksen jälkeen onkin sitten heräämöstä. Olin kyllä aika pihalla aluksi, ei pystynyt katsetta mihinkään kohdistamaan ja pää oli ihan sekaisin, mutta olinpahan hengissä! 🙂 Kävi siinä välillä jotain tyyppejä mulle puhumassa ja tsekkaamassa, mutta en mä siitä muista sen enempää. Kun pää oli hiukka selvempi, mut kuskattiin takaisin siihen samaiseen synnytyssaliin vähäksi aikaa. Hoitaja tai kätilö tai kuka lienee koitti Villeä tavoittaa, kun Ville sekä vauva olivat jo siellä osastolla mua odottamassa. Ja voi jestas sitä helpotusta kun saatiin toisemme nähdä taas…! En kyllä mitään muuta muista kuin sen, että Ville ja vauva sinne saliin tulivat. Mutta ilmeisesti me oltiin sitten halittu ja pussattu. 🙂

Kun se synnyttäneiden osasto oli ihan piukassa ihmisiä, mut laitettiin toipumaan kerrosta ylemmäs naistentautien osastolle vai mikähän se oli. Muistan jotain pientä siitä matkasta kun mut sinne siirrettiin ja kun mun sänky laitettiin kahden hengen huoneessa lähelle vessaa, mutta mitään muuta en muista koko lauantaista. Sunnuntaista muistan vähän paremmin. Se mut leikannut superlääkäri tuli käymään, tyhjensi kohtuuni laitetun ”vesi-ilmapallon” (katetrin päässä ollut pallo, jonka sisällä oli suolaliuosta). Ei se ollut sellastakaan ennen kai laittanut kellekään. Lääkäri kertoi että olin puolitoista litraa verta leikkauksessa menettänyt, mutten onneksi enempää. Ja siinä istukkavaiheessa 400 milliä, melkein pari litraa siis yhteensä. Mutta kohtu oli pelastettu, kun sitä vuotoa ei sen enempää ollut, niin olivat saaneet sen rauhassa kääntää oikein päin eikä munasarjat ja muut olleet menneen kuolioon. Eli ei ole mitään estettä toiste tulla raskaaksi. Se on sitten vaan eri asia haluanko sitä enää koskaan… 😉 Uskaltaako sitä? Kun kerran melkein jo heitti veivinsä… Niinpä. Toki tommosta vastaavaa ei voi enää tulla ja sektiolla seuraava vauva ilman muuta syntyisi, mutta silti. No, asia ei todellakaan ole ajankohtainen ja antaa asioiden mennä miten menevät. En mä kuitenkaan ole haaveillut isosta lapsilaumasta, yksi tai kaksi riittää. Ja tuo yksi ihana tyttö on kaikki mitä olen halunnut! 🙂

Mitäs vielä, siitä se toipuminen sitten lähti. Ekalla kerralla oli ihana kamala nousta sängystäkin ja päässä alkoi heittää heti, mutta koko ajan kaikki helpottui ja nyt ollaan jo varsin hyvällä mallilla toipumisen suhteen. Mahan haava on hienosti parantunut ja kuntokin palailee. Ihan huippua olla elossa!!! 🙂

Koti lähestyy…

Koti lähestyy…

Ajattelinpa vielä näpytellä aikani kuluksi puhelinta, kun kello ei nyt tahdo edetä vain sängyssä köllöttelemällä.

Eilinen vauvan kotiutustarkastus meni nappiin. Vauva käyttäytyi hyvin ja yllättäen hurmasi silmillään taas uusia ihmisiä 😉 Voi meitä Villen kanssa, saadaan vielä häätää poikia pois pienen rakkaamme ympäriltä tulevaisuudessa, jos noi silmät tuollaisina pysyvät 😉 Jokainen hoitaja ja lääkäri ja vastaava silmiä ihastelee, ne kun on valtavan isot!

Eilen annettiin kovasti ymmärtää että torstaina sitten pääsisimme kotiin… Tänään on aamusta asti kaikki jo puhuneet KUN pääsette tänään kotiin… Lääkärintarkastus on yhä edessä ja sen ajankohtaa odotan malttamattomana! Kiireinen aamu niillä, mutta ei voi ikuisuutta enää mennä… Saan tikitkin tänään pois jos vaan kaikki on ok. Ja miksei olisi?! 🙂 Eilen tikit tsekattiin ja hyvältä näyttivät!

Eilisen kohokohta oli taas Villen vierailu 🙂 Voi miten taas odotin milloin kuulen rakkaat askeleet käytävästä… Ja pomppasin sängystä ylös halimaan rakasta! Oltiin jo varovaisen toiveikkaita torstain suhteen… Ei silti pystytty ymmärtämään että ihan oikeasti Rva L voisi seuraavana päivänä palata kotipesäänsä Nti L:n kera… Ihan ihmeellinen ajatus, kuin jotain unta ja fantasiaa! Eikö me hengaillakaan täällä tyyliin loppuelämäämme…? Päästäänkö me ihan oikeasti kotiin? Siis siihen meiän ikiomaan kotiimme josta lähdettiin perjantai-iltana? Ihanko oikeesti? Tiedän, kuulostaa hassulta, mutta siltä tää tilanne tuntuu!

Villen kotiinlähtö ysin aikaan ei edes masentanut, kun sain siitä yhteisestä ajastamme niin paljon hyvää oloa varastoon. 🙂 Vauvakin oli loppuillan melko kiltti. Tosin puoli neljältä yöllä luovutin, kun en ollut vielä nukkunut yhtään. Pyysin hoitajaa hakemaan pienen kitisijän ja oi mikä ihana rauha. Laitoin vielä kuulokkeet korville ja iPodin viihdyttämään mua etten kuuntelisi onko tuo itkijä meiän Zeta vaiko ei. Siinä sitten annoin myös itseni haaveilla kotiutumisesta ja hymyilin isosti kyyneleet silmäkulmissa! Uni tuli lopulta joskus viideltä ja heräilin puoli seiskalta, mutta nukuin tuossa välissä ekaa kertaa niin syvästi täällä ollessa että näin unta! Ja tollanen lyhytkin kunnon unipätkä oli taivaallinen! On ihan hullut univelat niskassa, mutta kotona saa nukkua omassa sängyssä… Ihanaa!

…ruokatauko takana. Vähän sentään ruoka maistui vaikka alkaa kai tökkiä tän mestan ruoat kun ei tahdo kuin pakottamalla saada enää sapuskaa kurkusta alas.

Kätilö (mun suosikkini, Liisa nimeltään) kävi äsken kertomassa että saan särkylääkereseptin, voi ottaa jos kipuja tulee. Ja sitten saan piikittää navan alueelle 10pv jotain medikaalia ettei tuu mitään verisuonitukoksia kun sillon aluksi vain makasin sängyssä. Piikitys voi olla hankalaa, mutta kaikkeenhan tottuu… Ja tikit huomenna arvauskeskuksessa pois. 🙂 Nyt odottelen enää sitä lääkärintarkastusta! Pian varmaan sen aika on, kun se lääkäri mulle jo reseptiäkin kirjoittaa.

Ihanaa, seuraava postaus tuleekin kotoa ja tietokoneella kirjoittaen! 🙂 Mulla on jo rasitusvammat pikkusormissa kun oon puhelinta pitänyt kourissani viime päivinä enemmän kuin ikinä! Ja puhelinlasku on varmaan mojova kun viestejä oon lähetellyt ennätyspaljon 😉 Mutta ihan sama, pääasia että oon hoitanut mielenterveyttäni viestittelemällä ihmisten kanssa. Villekin saanut parin kuukauden aikaisen annoksen viestejä muutamassa päivässä 😀

Nyt jään vain odottamaan lääkäriä… Ja Villeä ja autoa ja kotia! 🙂

Äiti on väsy

Äiti on väsy

Huh, eka yö kokonaan yksin vauvan kera. Ennen hoitajat on antaneet mun nukkua, kiitos heille niistä öistä! Alku meni hyvin, mutta joskus kahdentoista jälkeen ”Emmää” alkoi huutaa. Pieni itkee nälkäänsä ja vaippaansa sanomalla emmää, joten siinä mainio lempinimi 😉 Sain ruokittua pienen puoli yhden jälkeen pullolla. Imetinkin, mutta se määrä mitä musta irtoaa ei riitä tuolle. Ja Emmää on niin kärsimätön, kaikki mulle nyt heti -tapaus, ei jaksa edes imeä tarpeeksi pitkään jollei heti tulvi maitoa niin kuin pullosta. Mä olisin niin valmis luopumaan vaikka koko imetyksestä, kun se ei suju niin kuin elokuvissa. Se on meille molemmille turhauttavaa. Koitin eilen lypsykonettakin, jipii! Ei herunut pulloon tavaraa. Tiiän kyllä että toi maitojuttu vaatii aikaa, mutta ei haittaa jos musta ei tuu malliäitiä jolla tavaraa riittää vaikka muille jaettavaksi. Pääasia että pieni jollain tavalla ruokaa saa!

Niin, se yö meni siis valvoen. Hoitaja kapaloi ja kanteli vauvaa jonkun aikaa, mutta sitten sain Emmään kainalooni nukkumaan pätkiä ja kitisemään ja taas nukkumaan pätkän ja… Raskasta! En ite nukkunut lainkaan pieniä horroksia lukuunottamatta. Viiden jälkeen koitin taas imettää huonolla menestyksellä ja ruokin sitten pullolla. Omaan koppaan ei silti suostuttu nukahtamaan, mutta edes kainalooni. Siinä sain ite vihdoin hiukan unta, pätkiä reilun tunnin sisällä, kun tuo vaati huomiota yhä vain. Puolikasilta sitten hakemaan aamupalaa ja nyt tuo suostuu kopassa nukkumaan. Mutta pian taas herää… On lääkärintarkastusta, kylvetystä, ruokaa ja vaippailua edessä. Jospa sen rumban jälkeen saisi ite nukkua. Nyt ei edes nukuta kun aamupalan syönti virkisti.

Pienelle tehdään tänään siis kotiutustarkastus. Kuulokin äsken testattiin. Toinen korva reagoi mallikkaasti, toisessa saattoi olla vähän jotain töhnää kun ei tullut ihan täydellinen tulos. Laite siis lähetti ääniaaltoa korvaan ja mittasi miten se simpukka lähettää aaltoja takaisin, tai jotain sellasta. Neuvolassa kuuloa sitten vasta paremmin seurataan, tää oli tämmönen eka tarkistus vasta. Saas nähdä mitä siellä lääkärillä tutkaillaan ja miten pieni käyttäytyy 😉

Toivon todella että huomenna kotiin pääsisin, en jaksa enää olla täällä! Tuo äskeinen korvatäti kun sanoi että tehdään kotiutustarkistus vauvalle vaikkette tänään vielä kotiudu, mutta jos huomenna… Perhana jos ei huominen se suuri päivä olisikaan 🙁 Ei saa maalata piruja seinille!!! Mun kunnosta se sitten vaan kiinni on ja mä oon niin valmis kotiin! Ja voin jo tosi hyvin! Pliis päästäkää mut kotiin!!! Mä lähtisin mielelläni jo tänä iltana! Mutta eipä nää mun mielipidettä sillai kuitenkaan kuuntele. Äh, eipäs vaivuta epätoivoon! Huomaa kyllä miten kovasti kaipaan kotiin ja miten kovasti pelkään että sitä autuutta siirretään ja siirretään…

Toi imetysjuttu mua lähinnä mietityttää, päästääkö ne kotiin vaikka se homma ei mee niin kuin oppikirjoissa. Mahan puolesta voin tosi hyvin, haavan kanssa oon oppinut elämään. Ja se ei haittaa pienen hoitoa. Koipien väli voi myös hyvin vaikka välilihaa hiukka leikattiin, mutta se ei vaivaa lainkaan. Oon istunut kivuttomasti alusta asti. Ihan kuin tommosta pötkylöä ei olis edes maailmaan putkautettu 🙂 Ja maha toimii jo. Ainoa joka epäilyttää on siis tuo imetys. Mutta ei se silläkään ala toimia että mua täällä pidetään lisäaikaa ja stressaan ja masennun sen takia. Pitäkää kaikki mulle isosti peukkuja että pääsen kotiin niin kuin on luvattu!! Kyllä me tuon ruokajutun kanssa kotona toimeen tullaan! Maitoa saa ostettuakin pienelle ja ruokittua pullolla vaikka olisin jonkun mielestä paska mutsi sen takia…

Kolmas päivä äitinä :)

Kolmas päivä äitinä :)

Ihan ekaksi kiitos edelliseen tarinaan kommentoineille onnitteluistanne! 🙂

Nyt vauva on sitten jo yli kaksi vuorokautta vanha, ihana tuhisija! Paino laski ekana päivän jälkeen 65g ja toisen jälkeen vain 10g! Eli hyvältä vaikuttaa, tällä menolla ei mene kahta viikkoa kun syntymäpaino on taas saavutettu!

Pieni on nyt oppinut oikein vaatimaan ruokaa ja pullomaitoa meneekin jo tosi hyvin. Eilen illalla jopa tupla-annos! Imeäkin osaa hienosti, mutta ei ole tainnut kipeän äidin maitotehdas vielä oikein käynnistyä. Mutta odotellaan… Ja pääasia että ruoka maistuu, tulee se sitten mistä vain!

Vauva viihtyy sylissä hyvin, joten tykännee kantoliinassa kantelustakin sitten kun mun haavani paranee ja voin kokeilla liinailua. Vielä en voi edes nostaa vauvaa syliini 🙁 Mutta kunhan vielä toivun, saan vauvan painon verran nostaa mahani kera. Onneksi on pikkuinen vauva joka ei paljon äitiä rasita. 🙂

Eilen sain siteen pois haavan päältä. Uuh mikä masu mulla, heti napapaidassa kulkemaan 😉 On aika karut tikit meinaan! 😉 Eipä sillä että arpi mua haittaisi, se on vaan komia muisto sankariteosta!

Eilen nousin sängystä jo 5 kertaa, ekana toki hyvin paljolti avustettuna, mutta pääsin käymään vessassa ja vähän pesulla. Miten hyvää tekikin kun selkä pestiin kosteella liinalla! Ihan taivaallista! 🙂 Taivaallista oli myös saada ruokaa pitkästä aikaa. Ja sairaalaruoka on varsin syötävää tällee ainakin kun ite ihan kipeenä. 🙂 Maistuikin joltain vaikka odotin mautonta!

Eilen saatiin myös vieraita, kun 2 mummia/mummua ja yksi pappa kävi katsomassa meitä. 🙂 Oli kiva nähdä tuttuja ihmisiä näiden sairaalaihmisten lisäksi! Ja varttia vaille vierailuajan loppua paikalle pamahti paras ystäväni Pia! Vitsit mikä totaalisen ihana ylläri! Oli saanut henkilökunnan suostumaan pikaiseen vierailuun, on mulla melkoinen ystävä! 🙂

Kaikki siis ihan hyvin täällä sairaalassa. Tänään oon jo melko helposti kolmesti noussut sängystä, toki sellanen kiertoliike tuntuu ilkeeltä mahassa, mutta koko ajan paranen. Eilen oli kuumetta 38.5 ja tänään enää lämpöä 37.5. Tsekattiin aamulla tulehdusarvotkin. Saan suoneen kolmesti vuorokaudessa antibioottia ja nyt sitten tablettinakin, mutta tuskin mitään tulehdusta on kuitenkaan. Kipulääkekin on kai vaihdettu särkytablettiin, kun kipuja ei suuremmin ole.

Tänä aamuna muutettiin tänne muiden vauvallisten osastolle. Saatiin onneksi kahden hengen huone, melko rauhallista siis. 🙂 Tai koputan puuta… Nykyinen huonetoveri on juuri lähdössä, pian voi tulla tilalle joku ihan kauhukakara. 😀 Voi kun saiskin hengailla vaan omissa oloissaan. Ehti jo tottua siihen… Mutta koitan toipua ripeästi että päästäisiin kotiin jo vaikka torstaina! Onhan siihenkin ikuisuus, mutta pikkuinen hetki vain kun miettii että saan olla koko loppuelämäni kotona rakkaitteni kanssa!

Illat ne kurjimpia on, kun Ville lähtee kotiin täältä ja mun naamaani päin iskee tappava ikävä samalla hetkellä kun rakas sulkee oven takanaan. Ei olla oltu erossa toisistamme yön yötä vuosikausiin… Se hyvä juttu tässä silti on, että oppii arvostamaan muka itsestäänselviä asioita. Ja tajuaa kuinka rakas toinen on.

Nyt jään odottamaan Villeä vierailulle, matkalla jo on…

Pikkuisemme…

Pikkuisemme…

En nyt jaksa puhelimella näpytellä niin tarkkaa tarinaa, teen sen sitten kun on tietokone nenän edessä. Mutta meidän pieni ihana tyttömme syntyi lauantaiaamuna 20.3. klo 8:25. 🙂 49cm ja 2800g, meidän pieni nukkelapsemme. Täydellinen pikkuinen.

Kivunlievitykset jäi väliin kun mukamas liian epäsäännölliset ja heikot supistukset pääsivät yllättämään, yhtäkkiä puoli kuudelta aamulla olin kokonaan auennut! Ja odotin ite jotain 4-5 sentin aukeamista! En tosiaan odottanut luomusynnytystä, mutta sellaisen sain. 😉 Kokemus sekin, melko tuskaa sitä pientä oli pakertaa, mutta osasin työnnellä sitä hyvin kohti ulkomaailmaa. Ja yhtäkkiä pieni sitten syöksähti maailmaan kolmen tunnin puskemisen jälkeen. Humps vain ja beibi lensi pihalle, päästä kyllä avustettiin kun se ei omin voimin vaan pihalle tullut.

Istukan synnytyksen aikana tuli isoja ongelmia ja yhtäkkiä mut kiidätettiin hätäisesti leikkaussaliin… Äiti uneen ja maha auki. Kohtu oli kiepsahtanut ittensä ympäri ja ennen leikkausta varoitettiin kohdunpoistosta. Elimet saatiin kuitenkin paikoilleen ehjinä, vaikkei kirurgi ollut 25v uransa aikana kuin lukenut tällaisesta tapauksesta! Melko harvinainen tapaus siis…

Nyt sitten koitetaan toipua. Verta menetin vain 1.5 litraa, onneksi isoa vuotoa ei tullut! Kun sitten olisin ollut pahassa tilanteessa… Eka vrk on kriittisin ja nyt ainakin näyttää että kohtu toipuu eikä sitä tarvi leikata uudelleen. Sen sisuksiin laitettiin suolavesipallo, joka imetään tänään tyhjäksi ja poistetaan. Jeejee! 11 aikaam tulee se lääkärisetä tänne joka mut leikkasi, saadaan jutella ja hän voi kertoa minkä verran tän ison haavan kanssa uskaltaa liikkua sängyssä. Tähän asti oon vaan maannut ja parin veripussin jälkeen eilen illalla olen jaksanut jo jalkoja liikutella. Hb on varmaan noussut sieltä ihan pohjamudista.

Enpä ihan odottanut tällaista syntymäpäivää meiän pienelle… Mutta tyttö on niin ihana, että kaikki oli kyllä hänen arvoistaan! 🙂 En ole ennen edes sairaalassa ollut ja nyt on ryminällä koettu kaikki mahdollinen… Ravinnetta saan kanyylin kautta, samoin antibioottia ja kipulääkettä joko niin tai piikkinä lihakseen. Katetri hoitaa rakon tyhjennyksen. Kestää pitkähkösti toipua noin isosta operaatiosta, mutta onneksi ympärillä on ihmisiä joilta saa sitten kotonakin apua. 🙂 Saas nähdä milloin edes kotiin pääsen, mutta nyt tärkeintä on saada levättyä ja toipuminen alkuun. Näin kipeenä en ole koskaan ollut, mutten kyllä näin onnellinenkaan! 🙂

Hoitajat ovat yön ajan pientä hoitaneet kun mä en voi edes pientä nostaa kopastaan, mutta kuuden aikoihin sain pienen kainalooni kun tytöllä oli äitiä niin ikävä. Ja eilen pidin pientä melkein koko ajan kainalossani. Ihana pikkuinen, joka on hurmannut jo täysin vanhempansa! Ja tänään saa hurmata isovanhempansa! 🙂

Onneksi sain olla ainakin ekan vrk:n yksin huoneessani, onnistui lepääminen paremmin. Toinen yö vielä tässä 2 hengen huoneessa naistentautien (?) osastolla ja huomenna pitäisi tulla tilaa oikealle vauvaosastolle. Vauvabuumiaika nyt, kun on ihan täyttä!

Nyt jään odottelemaan Villeä tänne. Kauhea ikävä häntäkin, ei olla erossa oltu yötäkään vuosikausiin…

Sairaalaan tutustumassa

Sairaalaan tutustumassa

Tänään oli se päivä, kun päästiin Poriin sairaalaan tutustumaan siihen paikkaa, jossa me sitten tuo pieni mahamönkijämme maailmaan saatetaan. Oli kyllä tosi hyvä juttu sinne mennä katsomaan paikkoja etukäteen, häipyipä turhat harhaluulot mielestä pois! 🙂

Ekana meille viidelle isomahaparille kerrottiin yleisesti siitä milloin kuuluu sairaalaan lähteä ja miten kuuluu toimia. En ollut edes varma ennen pitääkö sinne sairaalaan soittaa etukäteen ja ilmoitella että nyt alkoi tapahtua – ei tarvitse mitään soittaa. Ja millään kauhealla paniikilla sinne ei kuulemma tarvitse mennä, jollei mitään epäilyttävää vuotoa tms ole, niin kotosalla voi olla niin kauan kuin itestä hyvältä tuntuu.

Tarinoinnin jälkeen meille näytettiin yksi synnytyssali ja muita tilojakin vähän. Tuo synnytysSALI kuulostaa joltain isolta salilta jossa monta emoa samaan aikaan pakertaa lasta maailmaan (ja mä siis kuvittelinkin että samassa isossa tilassa olisi useampi ihminen, mutta harhaluulo sekin!), mutta ne salit on sellasia huoneita joissa saa ihan rauhassa olla ja keskittyä vain siihen omaan touhuunsa. Ja niissä huoneissa on jopa telkkarit, se oli ihan ihme juttu mun mielestäni! 🙂

Kun se synnytyspuoli oli esitelty, päästiin katsomaan osastolle. Siellä toinen kätilö kertoi sen puolen asioita. Ettei pidä huolestua jos vauva aluksi tarvitsee vähän hapetusapua tai muuta. Perhehuoneita siellä on ne kolme, joihin voi päästä tai sitten ei. Ja kolme vuorokautta siellä kuulemma yleensä ollaan ennen kotiutusta, jos kaikki vain menee normaalisti. Kerrottiin myös vaihtoehdosta (en nyt muista mikä se oli nimeltään) jossa voisi jo kuuden tunnin päästä synnytyksestä päästä kotiin jos täyttää tarkat vaatimuksen – melko hurjaa! Ehkä kuitenkin hiukka liian aikaista tollanen, vaikkakin puhelimitse seurataan tilannetta ja käydään kotona kattomassa vauvaa ja vauvan kanssa vielä sairaalassa lopuksi. Sopisi varmaan paremmin ei ensisynnyttäjille. 😉

Se oli myös positiivinen juttu, kun kerrottiin että vauva saa olla periaatteessa koko ajan sitten osastolla siinä vierellä, ettei niitä pidetä jossain omassa pikkuihmisten huoneessa niin kuin jossain jenkkileffoissa. En mä tiiä mitä olin kuvitellut tosta, mutta en uskonut että se pieni siinä vierellä koko ajan olisi (jos kaikki on tietty ok pienellä).

Mitäs vielä… Eipä tuo visiitti ainakaan mitään pelkoja saanut aikaan, rauhallisin ja avoimin mielin siis jatketaan mahtaa kohti h-hetkeä. 🙂

Ennen kotiin lähtöä mentiin vielä Citymarketin kautta ja eksyin jostain kumman syystä kattelemaan niitä pieniä vaatteita. Jotain tarttui mukaankin. Harvinaista ostaa käyttämätön vaate! 🙂

Eihän tämmöstä voinut vastustaa, kun kaupassa silmiin osui. Mahdollisesti pienen kotiutusvaate. 🙂